Ruokolahti-talon tupaan kokoontui 24 henkeä muistelemaan sota-aikoja Ruokolahdella. Keskustelun virittäjäksi allekirjoittanut kertoi muutaman paikallisen omista kokemuksista sota-aikana. Anna Hallikainen os. Hanski jouti seuraamaan sota-ajan tapahtumia vuosien ajan omassa kotipiirissään Syyspohjassa. Karjalan evakkoja lehmineen kulki Puumalantietä kohti sisämaata. Hanskin pellot olivat ahkerassa käytössä. Hanskin tuvassa majoittui myös sotilaita sekä linnoitustöiden rakentajia. Tilan mailla toimi myös vankileiri.
Eino Savolainen on muistellut kirjassaan Menneitä muistellen omasta toiminnastaan Härskiänhovissa, jossa nuorukaiset tekivät havaintoja mahdollisista desanteista. Savolainen kuvailee perheensä evakkoon lähtöä, joka kuitenkin jäi lyhyeksi. Myöhemmässä vaiheessa Einokin joutui asepalvelukseen ja rintamalle.
Lottatoiminta Ruokolahdella oli vilkasta. Aune Luukkonen os. Sarvi kirjoitti muistelmiaan sota-ajasta, jolloin hän toimi ilmavalvontalottana kotikylässään Kemppilässä. Lotat tekivät pareittain kahden tunnin vuoroja yötä päivää ilmavalvonnassa, jossa kiikari ja puhelin olivat työvälineinä. Havainnot ilmoitettiin Imatralla sijaitsevaan ilmavalvontakeskukseen.
Paikalla oli väkeä, joka lapsena oli kokenut sodan kauhut. Jollekin mieleen oli jäänyt hälytyssireenin nouseva ja laskeva ääni. Joku muisteli elintarvikepulaa, jouluna ateriana oli vain sillisuolavettä ja perunoita. Joku muisteli sotavankeja olleen Immolansahalla ja alueelle oli rakennettu parakkeja. Työ jäi kesken, kun vangit oli palautettava Neuvostoliittoon, eikä ole tietoa, mihin tarkoitukseen parakkeja olisi käytetty. Ihmeteltiin myös, mihin Savonkaidan tien varressa olleet parakit ovat kadonneet. Eräs kuulija oli kirjoittanut runomuotoon puolisonsa evakkoelämän nuorille sukupolville muistettavaksi. Pohdittiin myös voiko Ukrainasta sotaa pakenevia henkilöitä nimittää evakoiksi, vai ovatko he pakolaisia. Wikipedian mukaan ihmisten vapaaehtoinen siirtyminen ei ole evakuointia, sen sijaan viranomaisten kehotuksesta tapahtuva omatoiminen siirtyminen kuuluu evakuointiin. Ukrainasta on reilun kuukauden kestäneen sodan aikana siirtynyt muihin maihin yli neljä miljoonaa pakolaista. Viime sotien aikana suomalaiset siirtyivät uusille asuinsijoille oman maan sisällä.
Kysyttiin, miten viime sotien aikana sodan jaloista siirtyneiden paikkakunnat oli määritelty. Jo ennen talvisotaa oli valtiovallan toimesta tehty suunnitelmat, mihin väestö siirretään. Oman suvun vaiheista tiedän, että Kirvun väestö siirrettiin Hämeenkyröön ja Ilmeen väestö Hausjärvelle. Haastattelujen perusteella ruokolahtelaisia on evakuoitu ainakin Hartolaan ja Joutsaan.
Sankarihautajiaset
Tilaisuudessa nousi esiin, miten sankarivainajien siunaaminen on aikanaan tapahtunut. Illan aikana ei vastausta osattu antaa, mutta käsiini sattui Ylä-Vuoksen lehtileike, joka oli julkaistu 8.1.1942. Tässä artikkelissa kerrottiin kolmesta eri siunaustilaisuudesta Imatralla, Vuoksenniskalla ja Tainionkoskella. Lehti kirjoittaa: Pyryisenä selkenivät tammikuun 4 ja 6 päivä, Vuoksenlaakson sankarivainajien siunauspäivät, jolloin Imatralla, Vuoksenniskalla ja Tainionkosken sankarihaudoilla siunattiin haudan hiljaisuuteen 70 sankarivainajaa. Huolimatta pyryilmoista oli kaikissa siunaustilaisuuksissa sadoittain omaisia, ystäviä, aseveljiä suorittamassa viimeistä kunnioitusta maansa puolesta kaatuneille sankarivainajille.
Useat vainajista olivat vapaaehtoisina, alaikäisinä nuorukaisina lähteneet maanpuolustajien riveihin, monet miehuutensa parhaassa iässä ja toiset suurten perheiden keskuudesta, lapsilaumansa parista enää sinne palaamatta. Kahden sotilaspapin vakava ääni kuului haudoilla pitkät ajat, kun he noilla vakavilla ja jo lapsuudestamme asti mieliimme painuneilla sanoilla ”… Vapahtajamme on sinut viimeisenä päivän herättävä” vihkivät sankarit hautoihinsa. Nämä lupausrikkaat sanat soivat useiden minuuttien ajan ja jäivät kuulijain korviin kaikumaan vielä haudoilta poistuttuakin.
Suuri onkin Vuoksenlaakson ja sen lähipitäjien tämän sodan mieshukka. Saivathan useat sotilaistamme jo kotikontujen nurkille jääneinä odottaa ase kädessä vihollista, kun taasen monet joutivat etäällekin kotipihoiltaan, palaten sieltä viimeisen kerran kotiseutunsa multaan siunattavaksi.
Lehdessä kerrotaan, että klo 11 alkoi Imatran sankarihaudalla 23 vainajan siunaus. Kello 13 Vuoksenniskalla pastori O. Kojo ja pastori Niemi siunasivat 32 sankarivainajaa haudan lepoon. Tainionkoseken kirkossa pidettiin surujumalanpalvelus kello 10 alkaen. Sen toimitti pastori Eino Sares avustajanaan sotilaspastori Oiva Kojo. Loppiaisena siunattiin Tainionkosken sankarihautaan 15 maansa puolesta kaatunutta vainajaa. Hautakumpujen äärelle oli kokoontunut 500 -600 henkinen saattojoukko.
Kaikissa näissä tilaisuuksissa seppeleen laskivat suojeluskunnan, lottien, Ruokolahden kunnan edustajat. Lisäksi monet muut tahot ja paikalliset yritykset laskivat omat seppeleensä. Sankarivainajien hautajaisissa luettiin kohtia Raamatusta sekä veisattiin virsiä, laulettiin isänmaallisia ja hengellisiä lauluja. Imatralle ja Tainionkoskelle siunattujen sankarivainajien nimet mainitaan lehtijutussa.
Monia muitakin muistoja nousi esiin tarinatuokion aikana. Viimeisen kuukauden aikana sota-ajan tapahtumat ovat tulleet mieliin, kun uutisista olemme saaneet seurata Ukrainan kansan kärsimystä. Historia tuntuu toistavan itseään.
Airi Ruokonen