Jääsken alueen miehen kansallispuku

Kuva: Ruokolahti-Seura julkaissut postikortin, jossa komeilee kaksi miestä Jääsken alueen miehen kansallispuku yllään. Vasemmalla Jouko Siitonen, oikealla Antti Heinänen. Postikortin kuvasi Mikko Saarenpää.

Ruokolahdella oli 1980-luvulla herännyt innostus kansallispukujen valmistamiseen ja niihin pukeutumiseen. Naisille oli olemassa oma pukunsa, mutta miehille ei ollut. Ruokolahti-Seurassa syntyi ajatus ryhtyä selvittämään mahdollisuutta saada myös pitäjän miehille oma kansallispuku. Paikallisina hankkeen alkuunpanijoina ja asiantuntijoina voitaneen pitää Kaija Karhusta ja Eeva-Leena Uosukaista. Suomen Kansallispukuneuvosto totesi, että Ruokolahden alueelta ei löydy tarpeeksi säilyneitä vaateparsia, joista paikallisen mallin voisi saada koottua. Kansallispukuneuvosto ehdotti, että Suur-Jääsken alueelta olisi saatavissa vaatteiden mallikappaleita, joista yhtenäinen puku voitaisiin koota. Jääsken kihlakuntaan kuuluivat Ruokolahden lisäksi Antrea, Kirvu, Joutseno, Rautjärvi ja Jääski.

Vuonna 1990 Seura sai Karjalaisen Kulttuurin edistämissäätiöltä 10 000 markan avustuksen hankkeen käynnistämiseksi. Koska puvusta tulisi useamman pitäjän miehille sopiva vaateparsi, pyysi Ruokolahti-Seura mukaan kustannuksia jakamaan myös alueen muita kotiseutuyhdistyksiä. Yhteistyön kättä tarjottiin ainakin Jääski Seuralle, Imatran Kotiseutuyhdistykselle sekä Kanta Imatra -seuralle. Päätös puvun suunnittelusta ja mallikappaleiden valmistuksesta tehtiin vuonna 1991.

Puvun esikuvat löytyivät Etelä-Karjalan museon kokoelmista. Suomen Kansallispukuneuvoston tutkijat Leena Holst ja Leena Pursiainen tekivät pohjatyön puvun kokoamisessa. Esikuvana käytettiin Michael Seifertin ottamaa kuvasarjaa, jossa Jääskessä asuva nuori mies esittelee pukineitaan. Kuvat on otettu Viipurissa 1867, mutta asusteissa on vaikutteita varhaisempien vuosien muotipuvuista.  Seifertin kuvasarja löytyy Museoviraston kokoelmista.

Paidan ja housujen malli otettiin Etelä-Karjalan museossa olevista joutsenolaisista vaatekappaleista.  Miehen pukuun kuuluu pellavapalttinasta tehty paita ja leveäluukkuiset taskulliset housut. Housujen kangas on tummansinistä kotikutoista, melko ohutta villakangasta. Housujen napit ovat messinkiset ja kannalliset. Takki on melko pitkä, tummansininen, pystykauluksinen ja kaksirivisesti napitettu. Takin malli on peräisin Kirvusta. Liivi on valkoista sarkaa, sen takaosa luonnonväristä pellavaa. Pukuun kuuluu punainen huivi sekä korkea, leveälierinen hattu, jonka valmistaja on Helsingin hattu. Päähineenä voidaan käyttää myös neulottua pitsimyssyä, joka on valmistettu Hiitolasta löydetyn mallin mukaan tai patalakkia, jonka malli on Perkjärveltä.

Kuva: Jääsken alueen miehen kansallispuku oli nähtävillä Ruokolahti-markkinoilla 2019 Ruokolahden koululla.

Monen osaajan yhteistyö

Kokonaan uuden kansallispuvun kokoaminen ja valmistaminen on monivaiheinen hanke ja siihen tarvittiin useamman henkilön osaamista ja työpanosta. Ensimmäiseen mallipukuun kankaat kutoi Sirkka Rissanen. Hänen tehtäviinsä kuului sopivien lankojen ja oikean värin löytäminen. Mallitilkuilla testattiin myös kankaan tiheyttä ja kuosia. Takki ja housut Sirkka Rissanen kutoi villapalttinaksi, joka vanutettiin saraksi. Puvun valmistukseen hyväksyttiin myös kotikutoisen kankaan lisäksi tehdastekoinen kangas toiseksi vaihtoehdoksi.  Jouko Siitonen muisteli, että Seuran hallussa oleva toinen mallipuku on tehty tästä tehdaskudotusta kankaasta. Puku on nähtävillä Ruokolahden kotiseutumuseossa kesän aikana.

Taina Kangas valmisti kaavat ja teki niistä kankaiset sovituskaavat. Mallipuvun, joka luovutettiin Suomen Kansallispukuneuvostolle, ompeli Tuula Murto. Toisen mallipuvun, joka on Ruokolahti-Seuran käytössä, ompeli Taina Kangas.

Työ uuden kansallispuvun valmistamiseksi ja saaduksi hyväksytyksi kesti viitisen vuotta. Suomen Kansallispukuraati hyväksyi Jääsken alueen miehen kansallispuvun 30.11.1995 pitämässään kokouksessa. Leena Holst totesi, että kyseinen puku on edelläkävijä kansallispukumaailmassa. Sen kokoaminen ja valmistus vaati harkintaa ja monia kokeiluja.

Ruokolahti-Seuran suuri ponnistus tuotiin suuren yleisön nähtäväksi saman vuoden itsenäisyyspäivän juhlassa, joka pidettiin koulukeskuksessa. Seuran suuri taloudellinen ponnistus saatiin onnelliseen päätökseen. Suuren työn hankkeen eteen teki silloinen Seuran puheenjohtaja Jouko Siitonen. Hän oli hankkeessa mukana koko sydämellään. Hän halusi myös itselleen suuren työn vaatineen puvun. Joukon vaimo Terttu valmisti sen Eeva-Leena Uosukaisen ohjauksessa. Terttu huovutti myös pukuun kuuluvan hatun sitä varten toteutetulla kurssilla.

Kun Ruokolahti-Seura on uhrannut tähän hankkeeseen huomattavan summan rahavaroja ja monenlaista vaivaa, soisi pukuja tilattavan useammankin miehen käyttöön. Imatralla Soja Murto valmistaa pukuja ja häneltä saa pukuun tarvittavia materiaaleja sekä valmistusohjeet.

Miesten päähineistä

Patalakki on kiilamaisista kangaskappaleista ommeltu päähine. Alkuaan niitä käytettiin kirkko- ja matkapäähineinä, kunnes niistä 1800-luvun kuluessa tuli tavallisia arkipäähineitä.

Neulotut myssyt eivät olleet kovin yleisiä. Niiden mallien arvellaan tulleen Suomeen Virosta tai Ruotsista.

Huopahattuja kansan miehet ovat käyttäneet jo 1600-luvulta lähtien. Huopalääppänän koristenauhaan voitiin pujottaa koristeeksi tinaisia koristeita. Huopahattua sanottiin lierilepakoksi. Miehet käyttivät hattua jatkuvasti. Se otettiin pois vain ruokailtaessa, jumalansana ääressä ja kesähelteellä.

Airi Ruokonen

Kuva: Miehen takki Kirvusta on Etelä-Karjalan museossa, kuva Seppo Hölsä 1993.

 

 

Ruokolahti-Seuran Joulukalenteri

Ruokolahti-Seuran joulukalenteri

Ruokolahti-Seuran kuluvan vuoden toimintasuunnitelmassa on arkistojen järjesteleminen. Seuran papereita on käyty läpi ensin keväällä ja jatkettu nyt syksyn aikana. Arkistoon on kertynyt monenlaista kiinnostavaa tietoa kotiseudusta ja sen historiasta. Julkaisemme nyt joulukuussa yhden tarinan päivässä.

1.12.

Tapahtui Lempiälässä

Kukin varojensa mukaan

Tämä tapahtui Lempiälässä, siellä Hannikylän mailla. Siellä oli vähän kyläkeskuksesta sivussa, sen Viitamäensuon luona, lähde, josta oli joskus aikoinaan haettu vettä aina paremman veden tarpeeseen.

Väen vähetessä kylältä oli lähde jäänyt käytön puutteessa hoitamatta. Asian totesivat kyläläiset ja olivat yhtä mieltä siitä, että lähde olisi puhdistettava. Työn lupasikin hoitaa Salon Arvi, tuo yksin asusteleva vanhapojan jurri, sikäli kun hän metsästykseltään joutaa.

Aikaa oli kulunut ja asia oli jo unohtunut, kun eräänä varhaisena aamuna koko kylää vavisutti Viitamäensuunnalta kuulunut valtaisia jyrähdys. Maa vavahteli ja talojen ikkunat helisivät.

Toivuttuaan pahimmasta säikähdyksestään, menivät lähimpien talojen miehet tutkimaan tapausta ja löysivätkin suon laidasta ammottavan kraaterin. Ei siinä kauna aikailtu, kun oli soitettu paikalle virkavalta ja varmuudeksi myös rajavartiosto, sillä olisihan kuopan voinut aiheuttaa ilmasta tullut pommi.

Asia tuntui selittämättömältä, kunnes joku muisti, että tässähän oli lähde, jonka Arvi lupasi puhdistaa. Mentiin poliisien kera kyselemään asiaa Arvilta, joka oli ehtinyt mennä kotiinsa. Arvi myönsikin puhdistaneensa sen lähteen niin kuin oli luvannut. Kun poliisit olivat sitten ihmetelleet sitä, että miksi hän oli käyttänyt niin valtavan määrän räjähdysainetta mokomaan hommaan, oli Arvi todennut vain, että jokainenhan laittaa panokset varojensa mukaan. Arvi oli muuten niin varakas vanhapoika, että isommatkin paukut olisivat olleet mahdollisia Hannikylässä. -SVS-

2.12.

Savupirtti Ahjärvellä, Tervahauta

Tervahauta on saanut nimensä siitä, että paikalla on ollut aikaisemmin tervahauta.

Ne vanhat tuvat, joissa olen asunut on purettu ja hävitetty. Kylässämme on vielä yksi vanha talo. Se on muutettu muusta kyläryhmästä nykyiselle paikalleen 1885. Siinä on kaikki suojat samoilla paikoilla, samannäköisinä, kattoja on vain uusittu.

Tupa lienee rakennettu 1700-luvulla ja ollut savutupana. Tuvan muutti nykyiselle paikalleen Antti Nenonen, joka jatkoi rakennusta 1890.

Setä kertoi: ”Oli elokuu. Tupa oli silloin vesikatossa. Mie olin pihapellol kantoi raivaamas. Tuli kova ukkossaje ja myrsky. Mie aloin juosta kottii satteepittoo. Just ja just mie pääsin tuva seinä viereee ja sillo tuul repäs katon irti ja viskas miu ylihei pitkän matkan päähä pellole. Ei minnuu yhtää pelottant, vaikka säikähin kovast, ko mie älysin, jot miten siin ois voint käyvä!”

Tuparakennus on muuten samannäköinen. Ulkoseinät on laudoitettu ja pärekatolle on levitetty bitumipahvit, ikkunat on uusittu, mutta ne ovat muuten samanlaiset 6-ruutiset, joskin hiukan korkeammat.

Ennen talossa oli iso kuisti, mutta kun vanha isäntä Antti Lehvonen rupesi eläkkeelle, muutti kamarin puolelle asumaan ja teki toisen kuistin ja sisään käytävän. Ne asukkaat ovat kuolleet eikä kamareissa ole sen jälkeen asuttu, ne ovat siellä vielä vanhoine hirsiseinineen.

Tuvan puolella asuu vielä nytkin, vuonna 1975, 75 vuotta täyttävä Enok Javanainen vaimoineen. Tuvan uuni on uusittu ja seinät vuorattu kartongilla ja maalattu. Kyläläisten kesken käytetään vieläkin nimeä Tervahauvan Eenokki.

Tämän tekstin lienee kirjoittanut Pekka Lehvonen kirjoituskoneella ruutupaperille vuonna 1975.

3.12.

Porsaan kasvatuksesta

Vielä joku 60 vuotta takaperin sika oli kuin säästöpankki. Köyhempikin eläjä hommasi keväällä sianporsaan ja vaali sitä kesän, oli kuin olisi säästänyt rahaa pankkiin, kun kasvatti talveksi leivän särvintä

Ei ollutkaan sian kasvattaminen niin helppoa, kun nykyään, kun porsaat ovat jo 15 – 20 kiloisia ja suurempiakin. Ennen porsaat annettiin emältään 2-3 viikon ikäisinä, eivätkä ne osanneet vielä syödäkään. Samalta paistinpannulta miltä itse syötiin läskitirriä ja muuta pannulla paistettavaa opetettiin porsas syömään lämmitettyä maitoa, johon vähän kerrassaan lisättiin leivän möllyä ja muuta.

Mutta porsaan ostaminen ja säkkiin laittaminen oli vieläkin tärkeämpi toimitus. Jo edellistä porsasta hakiessa piti tilata seuravaksi kevääksi uusi, jos mieli varmasti saada porsaan. Säkkiin nostajalle oli varattava siasta kärsäraha, jos toivoi, että sika vähänkin menestyisi. Kärsäraha oli ylimääräinen lahja ja se maksettiin porsaan hinnan lisäksi. Jos antoi reilumman kärsärahan, odotettiin porsaasta kasvavan suuremman sian. -SVS-

4.12.

Kemppiläist männööt Kalpiiviitaa yöks

Kun matka oli pitkä ja tie kivinen, ei ollut ihme, jos Jukajärven perukoilta matkaan lähtevät tulivat Kalpiinviitaan yöksi. Olihan matkaa kertynyt siinä 25 km.

Perimätieto kertoo Mattilan suurensuon reunassa olevasta Leppuukivestä, että se on saanut nimensä siitä, kun matkamiehet, etenkin kirkkomiehet ja -naiset jalan ja selkähevosella matkatessaan (tie oli vain polku ja suon yli johtivat pitkospuut) lepäsivät kalliolla ja söivät eväitään.

Emännät vaihtoivat eväsleivän lämpimiä, Jukajärven, Torsantaan, Kemppilän ja Eräjärven ämmät keskenään. Saivat siinä vertailla kenen tyttärestä tulis hyvä miniä miu pojallei. Tyttärethä tulloot äitiksee, etekii leivä paistamises. Nuoret taas levätessään silmäilivät toisiaan muuten punniten.

Leppuukivest ei oo ko viitisen kilometrii Kalpiiseeviitaa, siihe jäätii yöks. Suntak aamul lipotettii loppuamtka kirkkoo, eihä tätä oltkaa ennää ko toistakymment kilometrii.

Jos poika ol kahtont tyttöö sil silmäl jot tää häntä kiinnost, saatto hää virkkaa tytöle tään puhheeparre: ”Tules tyttö tarakkaa, ollaa ko kaks harakkaa.” Tarakas istuttii kahe keske hevose seläs, tyttö poja ees, jalat sivuttai yhölepuole. Sai poika piellä kii tyttöä ja vaik vähä mytistellä jos tyttö ei pahakseen pant.

Jos siit käi nii hyväst jot höist tulkii par, saivat kuhtuu tupakaisii, ämmät saivat ilose illa. Tää kuhtu kuulu puhheeparre mukkaa täl viisii: Kaik kahvile Kemppilää myllyy myöte. -SVS-

5.12.

Ilmoitus Hesarissa 14.1.2005

”Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä” on maalaus, jossa neljä naista istuu nurmikolla. Vasemmanpuoleinen nainen on noin 70-100-vuotias ja on juuri kertomassa juttua, jota hänen vieressään istuva samanikäinen eukko kuuntelee keskittyneesti, valmiina omaan kommenttiinsa. Vasemmalta lukien kolmas nainen on hieman nuorempi kuin kaksi edellistä ja kuuntelee juttua vain toisella korvalla, on kenties kuullut sen jo aiemmin. Oikeanpuoleisin nainen on selvästi muita nuorempi, ja päinvastoin kuin kolmella muulla, hänellä ei ole päässään valkoista huivia. Hän (siis oikeapuoleisin) pitelee sylissään vaaleaa nyyttiä ja katsoo tyhjyyteen, miettii omiaan, tai on niin keskittynyt juttuun, että näyttää poissaolevalta. Naisten takaa kohoaa kirkon kivijalka, joka luo maalaukseen ryhtiä, muttei varasta huomiota itse asiasta. Kivijalan oikeassa reunassa (tyhjäkatseisen nyyttinaisen yläpuolella) nojailee kaksi pikkutyttöä, arviolta 5- ja 8-vuotiaat. Heidän vieressään, maalauksen oikeassa yläreunassa on lisää huivipäisiä naisia ja muuta porukkaa. Keli on kiikun kaakun kesäinen, puolipilvistä poutaa.

Tämä teksti on julkaistu koko sivun kokoisena kauniiden taulunkehysten sisällä. Alla vielä teksti: Tai jos tulet itse katsomaan. Ilmoitus liittyi Edelfelt Ateneumissa näyttelyyn, joka oli esillä 30.2.2005 asti.

6.12.

Ronikka vuodelta 1940

Tää miu puhhei männyö kronika mukkaa, vai keihäs itä voi kehata kuunnella kukkaa.

Ko siint on kulunut jo melkein vuos, ko mei pit ottaa ylleen tää evako kuos.

Kylhä myö koitettii siel rintamal puoliaa pittää, mut eihä se auttant yhtää mittää.

Siint tääl Suomes nous kova huol, jot mihi myö laitetaa tää Karjalan puol.

No kahotaa tuota vanhaa leivituppaa, jos mie sen sitten niille evakil luppaa.

Ei sit muuta ko lehmile lappuja kaulaa, emännät mukkaa ja ala vaa aijaa.

Enkä kahvipannuain tänne heitä, tokha mie Hämmies siel kahvia keitän.

Kyl myökii saatiin sielt pois kaikki muut, mut sinne jäivät ne kangaspuut.

Pois tuli myöskin liivit ja takki, mut sinne jäi uuniluuta ja iha uus hiirenakki.

Pois tuli piirongit ja luuta, mut sinne jäivät ne piimäleilit.

Sinne jäivät myös talot ja mannut, mut pois tul sentään ne kahvipannut.

Ko kävel siel Rautjärvel pitki kirko mäkkii, siel ol sit kalluu ja viljasäkkii.

Sit myö käytii sielt asemalt junnaa ja alettiin tänne koht etelää punnoo.

Oitis ko myös tänne Kurukyllää tullaa, tarjotaa meille heti kahvii ja pullaa.

Ensi ol elämä huononlaista, ko ei tahtont oikein ruokakaa maistaa.

Mut ko myö alettii toisihee oppii, sanottii kyl meil asumaa soppii.

Toisist on tultkii jo hyvät tutut jot kyl niilt nyt alkaa luistaa ne jutut.

Siin ne sit mänivät ne keväiset päivät, ko Karjalan maista muistot vain jäivät.

Likat sit jo kesäl meit lypsyle pyyti, sanoit nouse pois rattaile, saap täs kyytii.

Mut ehä myö sitä sillo uskont kukkaa, jota myö nyt päästäis heil lypsyle mukkaa.

Ko Maisalas ol juhlat, mäntii myökii mukkaa, vaik eihä meitä siel tuntent kukkaa.

Siel ol sit paljo tyttöjä sommii, liek hyö sit jo kene ommii.

Tytöt siel sit tanssiaikan toisiaa kylkee mukkaa, kuule tuokii poika pyys päästä saatolle mukkaa.

Mut jos ei niitä reilust mukkaa luppaa, ei ne sit muute seuraks tuppaa.

Tääl ussei tytöt männöö Riihimäkkee, siel ko on nii hauskaa sitä miesväkkee.

Sielläkii sentää joskus pettymys sattuu, ko poika kävelee toise kansa ja nostaa vaa hattuu.

Aijaaha tytöt kyl asiaa jalloo, mut usein saavat yksinnää kotia talloo.

Tääl ol myös nuorisoseuran kurssit suuret ja hyvät, siel olliit ne hengen juuret.

Siel annettii meille monta neuvvoo hyyvvää ja ne tuottaa varmast monta kultasta jyyvvää.

Tääl vietettii monta hauskaa iltaa ja rakennettii sitä heimojen välistä siltaa.

Mut kyl se valtiokkii meitä tukkoo, sen näkköö vaik Yhteishyyvvää lukkoo.

Mut ko meitä on niin monta Mattii, Maijaa ja Liisaa, ni kyl siin vaa valtiolkii huolta piisaa.

Mei pitäs täält sinne Sauvoo muuttaa ja se Savo ko on meille viel ihan uutta.

Siel myö sit raivataa uutta asuma-allaa, illat myös uijaa ja pyyvetää kallaa.

Siel on sit meitä monta kalaukkoo, myö istutaa rannal ja syyvvää vaa kukkoo.

Myö koitetaa siel kyl kukkoo paistaa ja laitetaa teillekkii jokkuu maistaa.

Laitetaa myö teillle sielt vaik postikortti, onha meil muistamist joka sorttii.

Muistoissamme emme teitä koskahan heitä, mut enhä mie tiije jot muistattak työ meitä.

Mut onha meil sielläkii raitista ilmaa ja välis käyväää kahtomas Savonmaan Hilmaa.

Mihinkä päättynee heimomme latu.

Tähän nyt päättyvi evakon satu.

Teksti löytyi Sulo Siitosen arkistosta, tekstin kirjoittajaa ei mainita.

7.12.

Kuopiolan kylästä

Lauri Veikkolaisella Kuopiolan kylässä oli vuonna 1623 Suur-Jääsken alueella kahdeksanneksi ja Ruokolahdella kolmanneksi suurin karja. Siihen kuului hevosia 5, tammoja 2, lehmiä 8, vasikoita 5, lampaita 30, karitsoja 6, sikoja 4 ja porsaita 8. Yhteensä 68 eläintä.

Vuoden 1685 kesäkäräjillä kertoi Heikki Martinpoika Niuvanmaalta, miten hän neljän vuoden aikana oli menettänyt 21 lypsävää lehmää pienkarjan lisäksi. Hän katsoi naapurinsa Heikki Pentinpoika Veikkolaisen Kuopiolan kylästä siihen syypääksi.

Veikkolaisessa käytettiin näet pitkää tyvestä halkaistua nuorta pihlajaa, jonka latvukset oli sidottu paunaisella langalla, solmut ylöspäin. Jyrinpäivänä ajettiin lehmät pihlajan halkaistujen puolien välistä metsään. Samanaikaisesti paloi navetan ovenpielissä päresoihdut. -SVS-

8.12.

Ruokolahden kirkko

Kummulla uljaan yhä, isien temppeli pyhä.

Sini Saimaan siintää, kutsu kelloin viiltää.

Halki suurten saloin, ääriin hirsitaloin.

Mitä silmä näki, kulkee kirkkoon väki

vene työntään vesiin, airot saadaan esiin.

Airo vettä halkoi, vaari virren alkoi.

Vanhus sauvaan tuki, pappi tekstin luki.

Yhtyi virteen kansa, kiittäin Jumalaansa

Sielun hätään lohtu löytään, polvistutaan Herran pöytään.

Rukousta kuiski, kiitostakin muisti.

Virvoituksen sieltä, sai kansa kirkkotieltä.

Aune Patjas 1974

9.12.

Sauna

Turhempaakin on tarina,

jutun juuri joutavampi

kuin on saunasta sanoa,

kirjoitella kiukahista

löylyn lyömistä kivistä.

 

Sauna täyttyi tuo savulla,

tulen tuprulla tupanen.

Tuli siihen tumma seinä,

himertyi hitaasti hirsi,

musta malka mahtavampi.

 

Paasi uunin otsaluuna,

kiuaskin kivikasasta,

musta lankku lautehena,

lauteen alla maaemonen,

menneen maahisen tiloissa,

saunatontun sokkeloissa.

 

Löylyssä kun loikoelen,

lauteen reunalla lojotan,

mietiskelen mennehiä,

laa`iskelen lautehilla

merkillistä maan menoa,

iän kaiken ihmehiä.

 

Unhoon painuvat tapamme,

menetelmät menneenlaiset.

Eipä tehdä talkkunoita

eikä maltaita mitata,

pellavaista perkaella

paitapalttinan teoksi

tuolla saunan sokkeloissa,

pimennossa pirtin pienen.

 

Sovi nyt ei saunasoppi

uu`en syntymän sijaksi,

päästimeksi pienen piltin.

Kuppari on kummajainen

veren kehnon poistajana.

 

Ei sauna savulla täyty,

tulen tuprulla tupanen,

eikä hirsistö himerry.

Putipuhdasa on paneli,

sileänä saunan seinä,

lauteet viilin valkeaisest,

ruutu räppänän sijalla.

 

Vaikka pirtti ois parempi,

olo uusi uhkeampi

oli vanhassa makua

mielihyvä mennehessä.

 

Ei kylpy kylylle tunnu,

sauna saunaksi suke`u

saunavihdan viuhumatta,

kiukutta kiuaskivien.

 

Niin on mennytkin verihin,

suomalaisiin suoniloihin,

ettei ilman tuota olla,

ilman kylpyä eletä.

 

Arvo Torppa

Runo on julkaistu 2004 ilmestyneessä Petri Niikon Nyky-Suomen Runo Räppänässä

10.12.

Sanontoja Ruokolahdelta, koonnut Terttu Kemppinen

Tuo tullessais, vie männessäis ni ei huoli käyvä kahiste.

Palvelustytön eli paimenen herätys, seuraava loru: Nouse tyttö yllää, älä unta pelkää, lyö häntä selkää.

Anni miel tekköö Kotaniemee, sano Yrjömää Jaakko.

Pahast tehtii ko laulettii, sano Ilmajärve pojat ko putkaa joutuit.

Oon nii kylläine, ettei Stalinkaa oo sen kylläisemp, sano Kalpii Mikko.

Keitä huttuu, keitä vellii, anna taikina hapata.

Huttu suolase napsakkaa, velli tuima hujakka.

Matka pitkä Mattilaa, tie kivikko Kemppilää.

Älä ole tuittupäinen ja pippuripussi tai jäät vanhaksipiiaksi nii että pätkähtää.

Kuka on nuoren herra, se on vanhan narri.

Enne palo tuohet ja tervakset nyt ei pala rantahavotkaa.

Karhu on kangas aloittais, kontio lopettais.

Työst työhö morsianta, unest unnee lasta.

Kansakoulus lapset oppiit ylpeiks, laiskoiks ja vallattomiks. (Sanonta ensimmäisten alkaessa koulunkäynnin Ruokolahdella)

Ei oo mihin veihtä virittäis eikä mitä partahee pannoo, sano Kalpiiviija ukko ku tul evakost kottii.

Uuni männöö Puumalaa. (Jos ei ajoissa kohenneltu)

Velast pääsöö maksamal ja synnist katumal.

Kiihtyy ko Massisen saarna.

Eikä se vieras mies oo oma väärti millokaa.

Kuko kuorest on hyvä apu syömisee, sano entine Viipuri mies kun Ruokolahe isännä Viipuri matkal tapas.

Ukko ämminee, Matti akkonee, mie ja meijä Tuomas, sano entine emäntä ko ehtoolliskirkkoo käi imoittautumassa.

Köyhä ellää niiko märkä pallaa.

Siiheks sekkää sittuu mihi kyykistäisee.

11.12.

Talvinen ajankulku laskettiin kehruu viikoittain

Paaval on talven napa, kynttel kevättä, sanottiin ennen ja pitänee paikkansa vielä nytkin, mutta ennen määriteltiin talviset työt kynttilänpäivän mukaan, kertoi Jenny Partinen.

Oli näet niin, että pellavat oli saatava kehrättyä ennen kynttilänpäivää, sillä silloin alkoi villojen kehrääminen. Villaleppeet juoksivat helmikuun aurinkoisina päivinä paremmin kuin pimeänä pakkaspäivinä, sitä sai kehrätä vaikka selkä kenossa. Siihen verraten pellavaloimen kehrääminen oli tarkkaa työtä.

Rihman oli tultava tasaista, eikä siinä saanut olla liitoksia. Taittunut rihma oli aloitettava kuontalosta. Loimen kehräämisestä oli sanontakin, että ”jos sen pää kekassa keträä niin kumarassa kuttoo.”

Talvinen ajankulku laskettiin kehruu viikoittain. Sanottiin, että se ja se tapahtui niin monennella kehruuviikolla. Jos oli päivänvalon nähnyt aivan helmikuun alussa niin oli syntynyt neljännellä kehruuviikolla.

Kun kehräämiset oli saatu tehdyksi, alkoi välittömästi kutominen. Ensiksi kudottiin pellavakankaat, että ne joutuisivat keväthangille valkenemaan. Pellavahan valkaistiin kolme kertaa. Ensimmäinen valkaisu tapahtui silloin, kun ne otettiin liotuksesta pois ja levitettiin nurmelle kuivumaan ja jos silloin oli aurinkoisia päiviä niin johan kuuitu valkeni.

Toinen valkaisu tapahtui, kun kehrätty rihma vyyhtenä vietiin seinustalle auringon valoon ja kolmas valmiina kankaana. Mitä valkeampi kangas oli, sen ansiokkaammaksi katsottiin sen valmistaja. Kuviokudontaan käytettiin mukana valkaisematonta pellavaa. Kun pellavakankaat olivat hangella valkenemassa, niin oli kuin pyhä asia, ettei niiden päälle saanut mennä kävelemään tai hiihtämään, olivatpa sitten kysymyksessä omat tai naapurin kankaat.

Jonkun päivän kuluttua kangas käännettiin ja niin se valkeni molemmin puolin. Ennen lumipyryä kankaat koottiin pois, puhdistettiin, kuivattiin ja mankeloitiin paksuna pankkona pöytäjakkua apuna käyttäen.

Saran ja sarssin kutominen tapahtui viimeisenä ja saran tamppaus vasta kesällä. Sarssista valmistettiin miesten kesäpuvut ja kangas kudottiin tiukkaa. Kun kangas purettiin tukilta niin sen täytyi seistä, silloin se piti pukuna ryhtinsä. Naisten pukukangassarssi tehtiin ohuemmasta langasta ja jätettiin kutoessa löysemmäksi, että siitä tulisi kevyttä. -SVS-

Toim. huom. kynttilänpäivä on helmikuun alussa.

12.12.

Simo Kuisman muisteluita

Simo Kuisma Kurrolasta, entinen putkiasentaja ja pumppujen valmistaja, kertoi Ruokolahtelaiselle tuosta harvinaisesta ammatista, puuputkien ja pumppujen valmistuksesta.

Ensimmäiset puupumput hän kertoi tehneensä 1934 ja viimeisen 1980 eli ammatti oli vireillä lähes puoli vuosisataa. Alkuvuosikymmeninä rakennettiin pelkästään puisia vesijohtoja ja pumppuja, mutta myöhemmin metalliputkista ja vettä nostamaan tehdastekoiset pumput ja missä oli sähkö niin sinne myös sähkömoottorit veden nostoon.

Evakkomatkallani jouduin Haukilahden kuntaan. Kun minulla ei olut työtä, niin ajattelin tarjoutua vesipumppujen tekoon. Kiersin Pyhäjärven ympäri ja kävin yli sadassa talossa. – Ei tarvita pumpuntekijää. Täällä on käynyt sen seitsemänlaisia mestareita ja pumput ovat aina epäkunnossa. Kolmessa paikassa minut haukuttiin ihan pataluhaksi ja sanottiin, että onko Venäjä nyt laittanut pumpuntekijän. Lienevät luulleet minua ryssäksi.

Palattuani tuolta kierrokselta päätin, että yhteen taloon valmistan pumpun, vaikka kuinka halvalla, että näkevät. Eräs talo sijaitsi aivan tien laidassa ja pihalla oli kaivo. Tarjosin pumppua pihakaivoon. – Siihen ei pumppua laiteta rumentamaan piha-aluetta, sanoi isäntä. – No entä navettaan. Eihän se sieltä näy, esitin isännälle, mutta aluksi isäntä torjui senkin.

Kun viimein sain luvan rakentaa pumpun navettaan ja isäntä tutustui siihen hän halusi samanlaisen myös kaivoon. Kun kaivo sijaitsi tien laidassa ja oli kyläläisten nähtävissä niin kohta alkoi tulla lisää tilauksia. Minä jouduin kiertämään Pyhäjärven uudestaan, tosin nyt työvälineet mukana ja valmistin vesipumput yli sataan taloon.

Suurin pumpputyömaa oli Elimäellä, jossa rakensin kaksi pumppua ja noin sata metriä johtoa. Johtoputki kairatiin kaksi tuumaa suureksi ja pumpun silinteriosa neljätuumaiseksi. Putket ja pumput valmistettiin mänty puusta ja kairaaminen tapahtui käsin. Puun rakenne määräsi hyvin paljon, että oliko kairaus helppoa tai vaikeaa. Kun sattui hyvälaatuista puuta niin päivässä saattoi kairata 40 metriä.

Ollessani syntymäseudullani Vuoksenrannassa kävin mm Kuparsaaressa pumpunteossa, jossa olin viikon ja kuutena päivänä valmistin kuuteen taloon pumput. Mentyäni maanantaina ensimmäiseen taloon, niin sanoi emäntä, kun on vieras, niin pitää keittää kaalia ruuaksi. Seuraavana päivänä tapahtui samoina ja niin myös keskiviikkona. Mentyäni seuraavaan taloon torstaina, niin emäntä, että pitää keittää kaalia, kun on vieras. Siihen sanoin, että niin se on ollut muissakin taloissa. Ja lauantai iltaan saakka, minkä kylässä viivyin, oli joka talossa pääruokana kaalikeitto. En kuitenkaan kyllästynyt kaaliin, kun kotiin lähtiessäni ostin vielä säkillisen kaalinkeriä.

Viidenkymmenen vuoden aikana ehti käydä monenlaisissa huusholleissa ja kaikenlaisia tapahtumia siellä koki. Ehkä jännittävin tilanne sattui Pohjalankilassa, jossa olin velj. Siitosella pumpunteossa. Isäntäväki oli työssä tiilitehtaalla ja naiset ja lapset kotona. Silloin syttyi talon katto tuleen. Ensimmäisen havainnon siitä teki kolmevuotias Pekka todeten, että Kostiainen ajaa, luullen tulen ryskettä hevoskärrin aiheuttamaksi ääneksi. Kun pihaan ei ketään tullut menivät naiset katosmaan, että mihin se tulija katosi, niin silloin havaittiin, että katto on tulessa. Siinä käytiin lyhyt neuvottelu siitä että lähdetäänkö hälyttämään väkeä tiilitehtaalta. Katsoin silloin, että ennen kuin sieltä apu ennättää on talo on maan tasalla. Otettiin ämpärit esille ja naiset kantoivat vettä katolle ja minä ruiskin sitä suurempiin palopesäkkeisiin ja palo saatiin sammutetuksi. Se oli yksi elämäni jännittävimpiä hetkiä ja jälkeenpäin hyvä mieli siitä, että tuli valittua oikeat toimenpiteet. -SVS-

13.12.

Reslareki

Resla- eli kaplasreki oli kehitetty vuosisatojen aikana käytännöllisyydessään, keveydessään ja ajo-ominaisuuksiltaan huippuunsa. Siihen oli hyvä kuormata tavaroita, se oli tilava. Kun Ruokolahdelta vietiin talvella perunoita Viipurin torille, oli reslareki siihen kaikkein sopivin. Siihen sai perunasäkit niin peiteltyä, etteivät ne kovimmillakaan pakkasilla paleltuneet, kertoi Tuomas Sikiö Sutelasta.

Tuomas on syntynyt 1905, reslarekikaudella. Hän on niitä nähnyt ja tehnytkin. Hän sanoi, että nelikaplainen pitkäreki oli niin monikäyttöinen, että ilman sitä ei voinut kuvitella tulevansa toimeen. Sitä voitiin käyttää moninaisiin töihin ja kuljetuksiin. Siihen voi sijoittaa heinähäkin, sillä voi kuljettaa puita, jopa tukkeja ja reslojen kanssa se oli parahin matkareki ja mainio tori- ja markkinamatkoja varten.

Kaplasreen jalakset tehtiin tavallisesti painaen. Siten niistä tuli joustavammat ja keveämmät kuin juurijalaksiset. Kaplaita oli tavallisesti neljä paria, joita yhdistivät kaustat olivat seisaalleen kuivuneesta näreestä. Kaplaspari oli pajuilla yhdistetty ja kausta kärjestä oli punottu vihtas eli kainalo reen sepään. Reen sepässä, jalaksen kärjestä toiseen oli niinikään vihtaspunonta, johon reen pohjalla olevat liisteet nojasivat. Liisteet olivat neljästä tai viidestä liisteestä yhteen punottu liistematto.

Kun reen takaosaan sijoitettiin kaarevaa luokkia muistuttava puu, niin rekeä voitiin käyttää puurunkojen ajoon. Pajurekeä käytettiin myös tukkien ja runkojen ajoon, mutta silloin tarvitsi olla myös takareki. Se oli kolmekaplainen pajureki, ilman sepää. Kuorman köyttämiseen käytettiin vihtasnarua.

Kun tuli lähtö kaupalle, torille, markkinoille tai muuten asioille laitettiin rekeen reslat, eli laidat. Edestä kapea ja taaksepäin levenevä kaarevapohjainen osa. Reslaosassa ei ollut pohjaa vaan pajujen päälle asetettiin ensin liisteet, jotka muodostuivat rekeen pohjan ja sitten reslat liisteiden päälle.  -SVS-

Toim. huom. Tässä jutussa on paljon sanoja, joita me tämän päivän eläjät emme tunnista.

Lieneekö tämä reslareki, joka on tullut Idmanin myllylle

14.12.

Kalat karkkoovat

Opettaja Tahvo Vainikka (s.1885) kirjoitti 1930-luvulla pakinan Kaukopään tehtaan vaikutuksesta Saimaan vesistöön. Sulo Siitonen on tallentanut artikkelin. Teksti on vanhaa Ruokolahden murretta, yritä saada selvää 😉

Sillo ko Kaukopää tehas olj käynnis ensimmäistä kessää, mie kysyi yhelt Kaljanieme isännältä joka assuu Kaukopää tehtaa kohal kiilometrii leyvii salme toisel puolel Salosaares jot: Onk se tehas vaikuttant mittää teijä kyläläisii kalasaantii?”

”Voi veikkojne, oha se vaikuttant vaik mihi. Sillo sanottii ko tänne alko ilmestyy näitä tehtaita Tainiokoskele ja Vuoksenniskale ja tuklauttaa alko kulkii tästä kaut yhä enemmä jot kalat karkkoovat. Syytettii ensi tukkiloi ko niitä vetelei pitki rantoi, mut kalat tottuit niihe. Mut nyt se vast myrky lykkäsj tuo tehas. Se ko laskoo lippiitä tähä Saimaaseen ni tää meijä lahe ves o välist niiko pyykvettä. Vaik ne vettiit sen vimärtorveese toista kilometrii pitkäle myötävirtaa ni ei se riitä ko täs meijä kohal käyp nii heikko virta. Kons sattuu eteläst tuulemaa ni sillo tulloo lippiitä  tähä meijä lahtee niot kuhajaa vaa. Iha suurii kokkareita niiko potatlohkoi kelloiloo veepinnal. Vielhä niitä pienii kalloi niiko särkii ja ahvenii saiskii verkkoloil mut eihä niitä ilkii syyvä ko ne maistaat iha lippiile, vallakii särit.

Syötävii kalloi pittää soutaa tuonne niemii taakse Vatavalkamo puolele. Ja lohepyyntö se onkii melkei loppunt. Vanhoi verkkoloi pietää tuol ettääl mut uusii ei ennää toimita kuttoo. Vaik tästä o viijettä kilometrii tuonne Rasila kohale ni sinnekkii ast kuuluu tää lippii vaikuttava niet nuottaa ei toimita vettee viijä. Muikkui ei saa ennää ensikää entisilt apajilt.

Kyl tää ves on nyt semmojsta jot sei in kelpaa pyykveekskää. Uimaakaa ei voi männä ko saunapäivän. Saap näät siit ko o käynt uimas männä saunaa ja pessää isseesä puhtaaks.”

Puutavaranippuja Törölahdessa

15.12.

Ruokolahtelaisia tapoja

Jouluaamuna annettiin miniälle sokeriveteen sekoitettua pirtua, että saa kirkonmäellä pakkasessa tarjota sitä äidilleen ja muille sukulaisille. Toisin paikoin oli tapana, että kun häät olivat syksyllä niin kynttilänpäivänä oli morsiamen tarjottava kirkonmäellä olleille naisille ryypyt. Tämänkö vuoksi vai muutoin kynttilänpäivää sanottiin akkain jouluksi.

Miehilläkin oli jouluaikaan viinaharrastuksia. Kun kylästä joku meni Viipuriin niin hän toi koko kylän tarpeen. Viina otettiin suoraan tehtaalta eli rännistä 10 litran puutynnyriin eli lekkeriin. Sieltä viinan sai halvemmalla ja vielä ilmaiseksi matkapulloon.

Jos arvokkaampi vieras tuli taloon, niin hänet vietiin kamariin ja tarjottiin ryyppy ja usein molemmille jaloille.

Kun sitten joulun mentyä kutsuttiin taloon suutari niin hänelle annettiin lähtöryyppy. Jos isäntä katsoi, että suutari oli ahkeroinut ja tehnyt hyvän työn niin ryyppy oli sen mukainen. Muta jos isäntä oli tyytymätön suutarin työhön, niin lähtöryyppy jäi suutarilta saamatta. Taloon kutsuttu räätäli sai myös lähtöryypyn. Sepälle oli ryyppy tarjottava jo sepän tultua tai viimeistään silloin kun seppä kysyi karkaisuvettä. Seppä osasi tuntea arvonsa. Antti Mälkiä oli kuuluisa viikateseppä Ruokolahdella, sanoi, että pie seppäis ja pappiis kunniis.

Kyläseppä keräsi palkkakapat joulun alla. Monessa kylässä kapat laskettiin hevosmäärän mukaan. Jos omisti kaksi hevosta niin oivat palkkakapat kaksi kertaa enemmän kuin yhden hevosen omistajalta. Usein kappojen lisäksi annettiin palvattu lampaan jalka. Sepän emäntää oli myös muistettava. Hänelle lähetettiin villoja ja voita.

Jeremias Ruusi, kansanrunoilija, oli läkkiseppä ja tinuri. Hänkin kierteli kyliä joulun alla ja suoritti kahvipannujen tinaukset. Pitihän pannujen olla jouluna kunnossa, sillä kaikissa taloissa keitettiin ainakin jouluna kahvia. Tullessaan taloon Ruusi kysyi ensimmäiseksi, että onko pannut tinattava. Siihen kyllä kuului vielä jatko, mutta jääköön sanomatta.

Viina oli yleinen lääke. Sitä otettiin vatsavaivoihin, ripuliin, vatsanpoltteisiin. Kun mali nimistä heinää liotti viinassa niin tuli hyvä lääke vatsavaivoihin. Hampaiden hoitoon ja suun kurlaukseen käytettiin pyhänpuunlastuviinaa. Pyhänpuunlastuja sai ostaa apteekista. Mehiläismesiviinaa käytettiin palovammoihin. Kamferttiviina oli hyvä korvatulehduksiin. Muutama tippa ainetta mustiin lampaan villoihin ja tuppo korvaan.

Silloin kun alkoholia oli tarvis ottaa, niin viinatynnyriin asetettiin hana, mutta muina aikoina se oli lukolla suljettu. Se oli yksinkertainen puulukko, jota ei saanut kuin isännän hallussa olevalla avaimella auki. -SVS-

16.12.

Entisajan joulunvietosta

Vielä 1800-luvun lopulla asuttiin Torsantaan kylässä savutuvassa, tosin niitä ei silloin enää ollut monta käytössä ja elämäni ensimmäiset joulumuistot liittyvätkin savutupaan, kertoi 80 ikävuottaan lähentelevä Juho Kalpio.

Lienen ollut viiden vanha, kun isäni osti tämän Toskola nimisen tilan Ierikka Haloselta ja muutimme tänne asumaan. Lähtemättömästi jäi mieleen asumisaika savutuvassa, vaikka sitä kesti vain vuoden

Tupa oi mahtavan suuri ja musta. Sen pienet ikkunat eivät tahtoneet jaksaa antaa valoa riittävästi. Kaupan yhteydessä tuli myös sen aikuinen huonekalusto, sitä ei kovin paljon ollutkaan, mutta kaksi pöytää on säilynyt näihin aikoihin ja ne ovat Ruokolahden kotiseutumuseossa, suurempi pöydistä ns. kihlakunnan huoneessa.

Siihen aikaan oi tapana, että tuvan lattiaa pestiin kaksi kertaa vuodessa, juhannuksen alla ja jouluksi. Jos kuka tätä useammin pesi tupaansa, ajateltiin sitä hieman oudoksuen. Tuon aikuinen lattian pesu ei ollut mikään pyyhkimen, eikä lika lähtenyt räjäyttäen. Lattian pesu oi voimallinen työ ja se suoritettiin jouluaaton vastaisena yönä. Miehet kantoivat suurilla saaveilla vettä. Naisväki tohvelien, virsujen, varpaluutien ja hiekan avulla hankasivat lattiaa. Vaimoni kotona tuohon aikaan oli tapana, että pikkulapset vietiin tuvan pesemisen ajaksi lammaskarsinaan.

Jouluaaton aamuna, kun uuni oli lämminnyt ja lattia kuivahtanut toi isä suuren olkikuvon tupaan. Levitti oljet yli lattian ja meille lapsille selitettiin, että tapa on muistona siitä, että Jeesus oli viettänyt ensimmäisen yönsä samanlaisten olkien päällä.

Olkia ei viety muihin huoneisiin, josko niitä monessa paikkaa olikaan. Minun kotonani tupa olikin pääasiallisin asuinhuone. Tuossa savun mustuttamassa tuvassa valkoiset jouluoljet olivat oikeissa kehyksissään. Siinä oli jotakin vaikuttavaa. Lapsista oli mieluisaa telmiä oljilla ja se olikin joulun eräs suurimmista tapahtumista, kun oljet tuotiin puhtaalle tuoksuvaan tupaan.

Joulun odotus oli suuri myös sen takia, että silloin sai parempia ruokia ja parempaa kaljaa. Jouluruista muistan ohraryynikukot ja palvatun lihan. Myös joulukirkossa käynti oli jännittävä tilaisuus. Jo hyvissä ajoin jouluaattona isännät kunnostivat reet ja puhdistivat hevoset, sillä kirkkoon lähtö tapahtui jo yhden aikaan yöllä. Paksuihin lammasvällyihin käärittyinä lapset eivät paljon nähneet, mutta ei ollut kylmäkään. Kuului vain reen jalaksen narahtelu pakkaslumessa ja monien kulkusten helkyntä pitkän hevosajoneuvojonon kiitäessä pimeässä yössä kohti joulukirkkoa.

Sanottiin, että joulu tulla jongertaa, lihapaisti lingertää.

Jo mutamaa päivää ennen joulua joku kylän isännistä kävi kaupungissa ja toi sieltä kokonaisen lekkerin viinaa, mikä sitten ajettiin kannuihin tilausten mukaisesti. Joka talossa ei suinkaan viinaa käytetty eikä ostettu, mutta yleinen tapa oli, että jouluna tuli olla viinaa vieraita varten. Siitä oli sanontakin, että joka talossa jouluna, köyhällä keyrinä.

Joulu on paljon ulkonaisesti noista lapsuuteni päivistä muuttunut, mutta siinä tuntui olevan silloin enemmän sisältöä, vaikkei silloin tiedetty mitään joulukuusesta, pukista ja lahjoista. -SVS-

Tarinan kirjoittamisen ajankohta ei ole tiedossa, mutta elettäessä vuotta 2020, tuosta ajasta lienee kulunut noin sata vuotta.

17.12.

Ei pyytänyt isäksi

Ruokolahtelaistyttö oli saanut lapsen Rauhan synnytysosastolla ja pyysi Matin-Viljon hakemaan uutta kansalaista pois sairaalasta. Säästääkseen matkakuluja pyysi lapsen äiti Viljoa ajamaan pappilan kautta, että saisi saman tien lapselle nimen.

Kun paikalle ei ollut kutsuttu kummeja, niin joutui Viljo lapsen kummiksi.

Kotona hän kertoi vaimolleen, että taksihommissa saattaa joutua hyvinkin monenlaisiin tehtäviin. tänäänkin piti ruveta lapsen kummiksi.

Pakkokos siihen oli ruveta, sanoi vaimo.

No meneehän tuo, kun ei isäksi pyytänyt. -SVS-

18.12.

Oli nähty selvänäkin

Vuonna 1950 voimaan tullut ns. uusi liikennevakuutuslaki sisälsi erikoisen uutuuden. Se oli raittiusalennus. Täysraittiiksi vannoutunut saattoi saada jopa 10 prosentin alennuksen liikennevakuutusmaksuun.

Tämä johti kuitenkin pian suoranaisiin väärinkäytöksiin. Esimerkiksi vuonna 1967 yksityiskäyttöisten henkilöautojen osalta täysraittiiden kuljettajien osuus oli epäuskottavan korkea, yli 25 prosenttia koko vakuutuskannasta. Käytännössä epäonnistuneeksi osoittautunut järjestelmä lopetettiin v 1968.

Erään suuren puutavarafirman kymppi pyysi naapuriaan kirjoittamaan liikennevakuutusta varten raittiustodistuksen. Naapuri kirjoitti: On nähty selvänäkin. -SVS-

19.12.

Rahtitie kulki Utulan kautta

Kun rahtitie Viipurista Kuopioon kulki Utulan kylän kautta, oli Tohmajärven miehiä yöpymässä Tiilikaisen talossa. Kun yövieraitten hevoset eivät kaikki sopineet talleihin, oli Tohmajärven mies joutunut sijoittamaan hevosensa sikakarsinaan, jossa oli suurikoikoinen lihotussika.

Kun hevosen omistaja meni aamulla hevostaan katsomaan, havaitsi hän, että hevonen oli potkaissut sian hengiltä. Silloin mies meni herättämään toverinsa. – Nouskaa ylös Tohmajärven miehet. Kuu kupajaa, päivä kapajaa ja maan kyntäjä maassa makajaa.

Silloin tohmajärveläiset enempiä viivyttelemättä lähtivät jatkamaan matkaa kotia kohti. -SVS-

20.12.

Wallesmanni Hillebrand

Vanhaa lääkärintaloa Rasilassa sanotaan Hillen taloksi ja paikkaa Hillenmäeksi. Nimitys johtuu siitä, että vuonna 1876 Rukolahdelle nimismieheksi vallesmanni Stavénin jälkeen tullut Garl Hillebrand oli asunut siinä sekä rakentanut talon. Paikalla oluut vanha talo siirrettiin Lanajoelle myllytuvaksi, jossa se on vieläkin. (Rakennus on palanaut, toim. huom)

Garl Hillebrand oli syntynyt 1849 ja nimitettiin Jääsken kihlakunnan Ruokolahden piirin nimismieheksi 1876, jossa tehtävässä hän toimi vuoteen 1903 saakka. Tullessaan virkaan Ruokolahdelle hän oli uudistushaluinen, tarmoa puhkuva virkamies. Hän vaati uudistuksia postinkulkuun, kyydityksiin, tieoloihin jne. Hän näki monissa asioissa vanhoillisuuttaa ja rohkeni huomauttaa ja ojennella ihmisiä hyvinkin nokkavin puhein. Ainoa henkilö Ruokolahdella oli amiraali Aleskander von Weymarn, jonka läsnä ollessa vallesmanni hallitsi kielensä. Tämä ehkä johtui siitä, että Hille, jolla nimellä kansa häntä kutsui, tiesi vara-amiraalin läheisen suhteen keisariin.

Ei ollut ihme, että Hillebrand joutui varsin usein sanaharkkaan pitäjäläisten kanssa. Sahakirjuri jopa vaati Hillebrandille rangaistusta hävyttömästä käytöksestä.

Hillebrand teki kuntakokouksessa paljon aloitteita, mutta ne eivät useinkaan saaneet kannatusta, kun pitäjän ukot pelkäsivät niistä aiheutuvan kunnalle kustannuksia. Kerrankin vallesmanni esitti kolerasairaalan perustamista kuntaan, isännät torjuivat esityksen sillä perusteella, ettei koko valtakunnassa ole yhtään koleraan sairastunutta, niin kuin olisivat sen tienneet.

Vaikka alkoholin kotivalmistus oli jo jonkin aikaa ollut kielletty, niin vanhasta muistista kansa sitä valmisti. Hillebrand otti kuin elämäntehtäväkseen lopettaa viinan salavalmistuksen pitäjässä. Kunta lupasi maksaa 20 markkaa jokaisesta ilmiannosta, niin satsasi Hille tähän vielä saman verran lisää. -SVS-

21.12.

Tuomaan päivä

Tule meille, Tuomas kulta, tuo joulu tullessasi.

Tule aatto, jouvu joulu, sekä Tahvana tavota.

Meill on leivät leivottu, meill on piirakat paistettu.

Kyl on kystä meijän aitas, paljon pantuna tavaraa.

Sika kyntää kesän kaiken, ei saa jouluna olutta,

Sen on jalka paistettuna, pää on tehty herkkuloiksi.

Kustaa Vilkuna kertoo kirjassaan Vuotuinen ajantieto tästä joulun aluspäivästä. Entisaikaan Tuomaan päivänä jouluvalmisteluiden tuli olla jo hyvällä mallilla. Teurastukset oli tehty, olut oli pantuna, pirtti pestynä. Oli aika rauhoittua joulun viettoon arkisen aherruksen jälkeen. Nimensä päivä on saanut apostoli Tuomaasta.

Tuomaan päivänä sai luvan maistella jouluolutta, Tuomas tulee tuoppi kainalossa, sanottiin. Tuomaasta alkoi rauhallinen joulun vietto. Naisten rukit siirrettiin pois tuvasta. Joulun aikaan kehräämisen ennustettiin tietävän huonoa onnea. Kesällä karhu saattaisi repiä karjan ja kehrääjä purisivat kesällä hyttyset. Tästä päivästä alkaen ei miesväen sopinut myöskään pilkkoa puita tai vuolla lastuja.

Tuomaan päivänä aloitettiin jo raskaampien ruokien kuten siansorkkien syöminen. Sanottiin, että kell ei oo Tuomaan päivän, sill ei oo joulunakaan. Näihin aikoihin kiertelivät pitäjän pappi ja lukkari hakemassa saataviaan kylien taloista. Taloissa oli valmiiksi varattuna suuhunpantavaa ja jotain saivat kirkonmiehet myös mukaansa kotiin vietäväksi. AR

22.12.

Ajetaaks nytkii kottaa?

Kesselilän kylässä eräässä talossa oli sauna mäen alla, joten vanhusten oli sinne vaikea kulkea. Oli isäntä ostanut Anglian ja saanut äskettäin ajokortin, joten ajotaito ei ollut vielä kovin varmaa. Kuitenkin hän halusi viedä saunaan vanhan setänsä, jolla oli liikuntavaikeuksia.

Lähestyttäessä saunan eteistä kuljettajan oli tarkoitus jarruttaa, mutta jalka osuikin vahingossa kaasun päälle ja auto ryntäsi läpi ohuen lautaseinän saunan eteiseen.

Seuraavana saunailtana suoritettiin saunamatka myös autolla. Silloin setä kysyi kuljettajalta, ajetaaks nytkii kottaa? – SVS-

23.12

Joulu tulla jollottaa

24.12

Hyvää Joulua ja Turvallista Uutta Vuotta 2012!

 

 

 

 

Krusifiksin ikä on selvinnyt

Määritys kotiseutumuseossa olevan krusifiksin materiaalista tehtiin Suomen Akatemian rahoittaman ja professori Visa Immosen johtaman Muutoksen veistäjät – Puun käyttö Koillis-Euroopassa 1100 – 1600 -hankkeen työnä. Tutkimuksen toteutti Mia Lempiäinen-Avci.

Analysoitavana oi 1,5 x 1,2 millimetrin kokoinen ja noin kahden millimetrin paksuinen puulastu. Näytteen puuaines oli hyvin säilynyttä, tiivistä ja väriltään kellertävää.

Puunäytettä liotettiin vedessä neljä päivää jääkaappilämmössä. Sen jälkeen näytteen poikkileikkauspinta otettiin esille leikkaamalla partakoneenterällä. Tutkimista jatkettiin eri tavoin. Lopulta näytteet analysoitiin läpivalaisumikroskoopin suurennoksella.

Puuaineksen määrityksen tuloksena todettiin, että näyte on mäntyä. Sähköpostissa Jukka Luoto totesi, että tulos oli oletuksen mukainen, puulaji näytti silmämääräisesti tarkasteltuna männyltä.

“Nyt kai täytyy kallistua uskomaan, että kyseessä on paikallinen tai ainakin suomalainen teos”, kirjoitti Jukka Luoto.

Kotiseutumuseossa olevan krusifiksin ikä kiinnostaa tutkijoita

Dosentti Jukka Luoto ja filosofian maisteri Ilkka Pylkkö ottivat yhteyttä Ruokolahti-Seuraan ja Ruokolahden seurakuntaan liittyen Ruokolahden museossa olevaan vanhaan krusifiksiin.

– Vuonna 2019 julkaistussa tutkimuksessa on käynyt ilmi, että kristillinen viljely on Ruokolahdella ollut asiakirjoissa mainittua vuotta 1572 vanhempaa. Tämä havainto on johtanut pohtimaan asiaa laajemminkin ja tässä yhteydessä huomiomme on kiintynyt pienikokoiseen puukrusifiksiin, jota säilytetään Ruokolahden museossa, kirjoittivat Luoto ja Pylkkö yhteydenotossaan.

Tutkijat arvelevat, että kyseessä voisi olla keskiaikainen kuvanveistotaidon tuote. Mikäli näin olisi, he pohtivat, onko risti siirretty Ruokolahdelle jostain muualta, vai onko alueella ollut kirkko jo ennen vuotta 1572. Kyseisen ristin valmistusajasta sekä sen taidehistoriallisesta näkemyksestä tuntuu olevan eri näkemyksiä. On esitetty, että se voisi olla talonpoikaisen veistotaiteen tuote. Tähän näkemykseen Luoto ja Pylkkö eivät usko. Kun seurakunnan arkistoistakaan ei löydy tarkempaa tietoa, päättivät tutkijat ryhtyä selvittämään krusifiksin alkuperää luonnontieteen keinoin.

FT Mia Lempiäinen-Avci on lupautunut tekemään analyysin osana Turun yliopiston tutkimushanketta, kertoivat Luoto ja Pylkkö. Näytteestä tehdään selvitys, mistä puulajista krusifiksi on valmistettu. Samasta näytteestä tehdään radiohiiliajoitus, jonka perusteella voidaan määritellä, onko kyseessä keskiajalta peräisin oleva esine vaiko vasta 1800-luvulla tehty veistos.

Paikallishistoriasta kiinnostuneet Jukka Luoto ja Ilkka Pylkkö esittivät, että Ruokolahti-Seura ja Ruokolahden seurakunta myöntäisivät hankkeeseen 500 euron avustuksen. Seurakunnalta pyydettiin myös lupa näytteen ottamista varten. Ruokolahden kotiseutumuseossa olevat kirkkomuseo-osaston esineet ovat seurakunnan omaisuutta, jotka se on luovuttanut Ruokolahti-Seuran ylläpitämään museoon.

Seurakunnan kirkkoneuvosto myönsi hankkeeseen 300 euron ja Ruokolahti-Seuran hallitus 200 euron apurahan. Näyte otetaan elokuussa. Mikäli radiohiiliajoitus onnistuu ilman pitkää jonotusaikaa, saamme aikanaan selville uutta tietoa Ruokolahden historiasta.

Airi Ruokonen

Kuva: Ruokolahden museon kirkkomuseo-osastolla on Jeesuksen ristiinnaulitsemista kuvaava maalaamaton krusifiksi, jonka alkuperä on herättänyt kiinnostusta. Huomio kiinnittyy käsien asentoon, ne ovat toisiaan lähellä, muissa kotimaisissa veistoksissa ne ovat vaakasuorassa. Museossa on myös toinen krusifiksi, joka on maalattu. Epäselvää on, ovatko nämä muodostaneet parin, jossa maalaamatonta on käytetty esikuvana.

 

Eino Pätilä – kotiseutumies ja taitelija

Ruokolahti-Seuran Tiistai-tarinat 2020

Ruokolahti-talolla tiistaisin klo 14

7.7.                Muinaisista käsitöistä, Outi Räikkönen

14.7.              Eino Pätilä, taitelija ja kotiseutumies, Leena Vohlonen

21.7.              Hyvinvointia joogasta, Auli Sulin

28.7.              Kotiseutu kirjallisuudessa, Airi Ruokonen

4.8.                Sotaan liittyvät tarinat talteen- Tammenlehvä Perinnesäätiön kautta, Leila Tammisto-Tahkokallio, Päivi Hienonen

11.8.              Entisajan koululauluja, Salla Palokangas

18.8.              On ilmoja pidellyt – puhetta säästä, Erkki Huhtanen

25.8.              Runo elää ajassa, Joukko Ruokolahden Eukkoja

 

Tiistai-tarinat järjestetään Ruokolahti-talolla osoitteessa Kappelitie 1. Sään salliessa tarinat pidetään ulkosalla, jossa turvavälit voidaan helpommin järjestää. Tilaisuuksia koskevat valtioneuvoston antamat ohjeet, hyvä käsihygienia, turvavälit, eikä sairaana tulla paikalle. Mikäli koronatilanteeseen tulee uusia rajoituksia, Ruokolahti-Seura toimii niiden mukaisesti. Tiistai-tarinoihin liittyvät tiedustelut p. 050 491 7957. www.ruokolahti-seura.fi

Tilaisuuden alussa on noin 15 – 30 minuutin alustus päivän aiheesta. Tämän pohjalta osallistujat voivat keskustella ja kysellä sekä jakaa omia kokemuksiaan. Tilaisuus on maksuton ja kaikille avoin. Kahvit voi nauttia maksua vastaan Kesäkahvila Kaikusta.

Tervetuloa keskustelemaan ja kuuntelemaan, toivottaa Ruokolahti-Seura!

Tiedusteluihin vastaa Airi Ruokonen p. 050 491 7957 tai [email protected]

Lisätietoja Ruokolahti-Seurasta: www.ruokolahti-seura.fi

 

Eino Pätilä kotiseutumies ja taiteilija

Kuva: Eino Pätilä kantoi huolta kotiseutunsa historian tallentamisesta. Manttaalikunnan omistuksessa ollut viljamakasiini saatiin kotiseutuyhdistyksen museoksi. Taiteen tekeminen oli Pätilän toinen sydämen asia. Kuva Cecilia Gadd-Kolhisen albumista.

Eino Pätilä syntyi Rasilassa ruokolahtelaiseen kauppiasperheeseen vuonna 1908. Hän kävi yhteiskoulun Imatralla ja kauppakoulun Viipurissa.  Opintojensa jälkeen Pätilä hoiti isänsä perustamaa kauppaliikettä Rasilassa. Vuonna 1940 hän antautui kotitilansa hoitoon ja keskittyi samalla kulttuuriharrastuksiin. Eino Pätilä oli taiteen ystävä ja Ruokolahti-aatteen tukija. Hän oli aloitteentekijä Ruokolahti-Seuran perustamisessa vuonna 1947. Pätilä toimi sen puheenjohtajana kaksikymmentä vuotta. Taiteen alalla hän oli itseoppinut taidemaalari, jonka tavoitteena oli kehittyä jatkuvasti. Hän maalasi luontaisella vaistollaan aluksi herkkiä akvarelleja, myöhemmin öljyvärimaalauksia. Myös piirustus viehätti taitelijaa. Eino Pätilä kuului Suomen Kuvataidejärjestöjen hallitukseen ja oli myös Imatran taideyhdistyksen perustajajäsen.

Ruokolahti-Seura haluaa kunnioittaa perustajajäsenensä elämäntyötä ja kokoaa Eino Pätilän töistä näyttelyn Ruokolahden kotiseutumuseoon. Näyttely avataan tiistaina 14.7. ja se on avoinna museon aukioloaikoina muina viikonpäivinä paitsi maanantaisin kello 11–17. Näyttely on avoinna 30. päivä elokuuta saakka. AR

 

Seuran syyskokous

Ruokolahti-Seuran syyskokous

Ruokolahti-Seuran syyskokous pidettiin vuoden viimeisenä sunnuntaina Ruokolahti-talolla. Kokous hyväksyi johtokunnan esittämän toimintasuunnitelman ensi vuodelle. Seura jatkaa Tiistai-tarinoita perinnetalolla, museo pidetään auki kesän ajan. Mikäli Museovirasto myöntää avustusta, uusitaan Itsenäisyydenhuoneen vanha vitriini. Kesän vaihtuvaan näyttelyyn tuodaan esille yhdistyksen ensimmäisen puheenjohtajan Eino Pätilän maalauksia. Huhtikuun aikana toteutetaan huntukurssi, jossa tarkoituksena on huoltaa osallistujien omia huntuja ja mahdollisesti valmistaa uusia. Kotiseuturetki on suunnitteilla Saimaan risteilynä.

Syyskokous hyväksyi myös johtokunnan esittämät uudet mallisäännöt. Suurin muutos nykyiseen toimintaan on yhden yleisen kokouksen pitäminen vuosittain. Kokouksen ajankohta on tammi- toukokuun välisenä aikana. Nykyisen johtokunnan sijaan toiminnasta vastaa hallitus, johon valitaan puheenjohtajan lisäksi 2 – 8 jäsentä sekä vastaava määrä varajäseniä. Hallituksen jäsenistä erovuorossa on vuosittain 1/3. Ensimmäiset erovuoroiset valitaan arvalla.

Sääntömuutoksen takia syyskokouksessa ei vaihdettu johtokunnan jäseniä. Nykyiset jäsenet jatkavat siihen saakka, kunnes uudet säännöt on hyväksytty Patentti- ja rekisterihallituksessa. Tavoitteena on pitää ensimmäinen uusien sääntöjen mukainen vuosikokous maaliskuun loppupuolella. Entinen johtokunta kokoontuu tekemään esityksen vuoden 2019 tilinpäätöksestä ennen vuosikokousta. Puheenjohtajan tehtävä on katkolla vuosittaan, kokous valitsi tehtävää jatkamaan viidettä vuotta Airi Ruokosen. AR

Markkinaruis odottaa jauhamista

Ruokolahti-Seuran riihitettyä markkinaruista kertyi noin 160 kiloa. Ruokolahden Lions Clubin miehet olivat puintitalkoissa viime viikon torstaina. Tällä joukolla on jo noin kolmenkymmenen vuoden kokemus Seuran markkinarukiin puinnista varstojen kanssa. Tänä vuonna lyhteitä pudotettiin orsilta alas neljän maallisen verran. Viskuukone oli sijoitettu sateensuojaan kärrikuuriin. Pelättyä sadetta ei tullut kuin jokusen pisaran verran. Pölyisen urakan jälkeen Leijonat kylpivät savusaunassa, tuvassa talkooväelle oli järjestetty kahvit voileipien kera.

Tämän viikon lopulla rukiit puidaan kotitarvemyllyssä Äitsaarella. Seuraava urakka on myyntiin tulevien jauhojen pussitus. Lauantaina 12. päivä pidettävillä markkinoilla tulee olemaan myynnissä reilu sata kiloa riihitettyä ruisjauhoa. Markkinoille ehtii vielä ilmoittautua perjantaina 27. päivä kuluvaa kuuta. AR

Kuva: Ruokolahden Lions Clubin jäsenet aloittivat syyskauden toiminnan perinteisesti rukiin puinnilla Ruokolahti-Seuran riihessä.

Ruokolahti-markkinat lähestyvät

Ruokolahti-Seuran johtokunta kokoontui kolmas päivä syyskuuta suunnittelemaan 12.10. pidettävien Ruokolahti-markkinoiden ja seuraavana päivänä pidettävän Kotiseutujuhlan järjestelyjä. Markkinat ovat edelleen ruokolahtelaisen osaamisen näytön paikka, nyt jo 45. kerran.

Markkinamyyjiksi ja esittelijöiksi voivat ilmoittautua ruokolahtelaiset toimijat 28.9. mennessä. Ilmoittautumisia ottaa vastaan Seija Lifländer p. 050 353 0844, sähköposti [email protected]. Tänä syksynä Seura ei järjestä erillistä infotilaisuutta. Markkinoille osallistuvat pääsevät laittamaan myyntipisteitään kuntoon perjantaina klo 17 alkaen.

Ruokolahti-Seuran oma myyntipiste on monitoimiluokassa, jossa on myös puuroravintola. Seuralla on myynnissä riihitettyä ruisjauhoa, Natusen Leipomon ruisleipää sekä omia myyntituotteita kuten kirjoja, kortteja, koruja, ruutuvaippoja sekä Leijona-tuotteita.

Johtokunta on päättänyt, että elintarvikemyyjät sijoitetaan toiseen kerrokseen, jonne yleisö pääsee kulkemaan myös monitoimisalin kautta. Markkinoilla on kaksi kahviota, Seuran ylläpitämä kotitalousluokassa ja Ruokolahden Laulu-Eukkojen kahvio toisessa kerroksessa. Osa myyntipisteistä on koulun ulkopuolella. Seura on pyytänyt RPS:n edustajia toimimaan liikenteenvalvojina.

Markkinoiden järjestäminen on kotiseutuyhdistykselle iso ponnistus. Pitkän kokemuksen perusteella ja hyvällä yhteistyöllä saamme aikaan taas näyttävän tilaisuuden.  Näytetään, että Ruokolahdella osataan!

Sunnuntaina 13.10. klo 13 on sitten Kotiseutujuhlan aika. Juhlan ohjelmassa muun muassa uuden Ruokolahden Eukon julkaiseminen.

– Airi Ruokonen –

Markkinaruista 18 kuhilasta

Ruokolahti-Seuran järjestämään rukiinleikkuutalkooseen osallistui viime lauantaina kaksikymmentä henkeä. Johtokunta oli päättänyt järjestää talkoot lauantaina, jotta mahdollisimman monella olisi tilaisuus osallistua perinnetapahtumaan. Liikkeellä oli talkooväkeä enemmän kuin vuosiin, katsojiakin kävi paikalla. Myös ruishalmeen sijainti vaikutti asiaan. Tommi Toiviaisen pelto, josta ruista leikattiin, sijaitsee keskeisellä paikalla Vaittilantien varressa.

Talkoot alkoivat yhdeksän aikaan, monilla oli oma sirppi mukana. Ensikertalaiset opettelivat leikkaamista, toiset lyhteen sitomista. Kuhilaan pystyttämisen taitokin siirtyi nuoremmilla, kun seuran sihteeri Jouko Siitonen opasti, miten lyhteet asetellaan kuhilaaksi. Yhteentoista mennessä rukiita oli leikattuna tarvittava määrä. Talkooväki saattoi siirtyä syömään Mutkatien päähän Tahkokallion pihaan, jonne seuran varapuheenjohtaja Leila yhdessä Niina-tyttärensä kanssa oli valmistanut maukkaan keittoaterian sekä jälkiruokakahvit.

Kuhilaita kertyi 18 kappaletta, ne mahtuvat yhteen ahokseen seuran riiheen. Vuosien ajan Lions Club Ruokolahden miehet ovat puineet ahoksen. Sellainen on tarkoitus tänäkin vuonna. Tommi Toiviaisen pellossa kasvoi hyvälaatuinen ruis, tähkä oli pitkä, eikä rikkaruohoista ollut haittaa.

Rukiinleikkuu on lähtölaukaus Ruokolahti-markkinoille, jotka pidetään lauantaina 12.10. Ruokolahden koululla. Tänä vuonna pidetään myös Kotiseutujuhla markkinoiden jälkeisenä päivänä koulun monitoimisalissa. Rukiin korjuuseen liittyvä osaamisen siirtäminen uusille sukupolville tuntuu toimivan. Vuodesta 1974 on Ruokolahdella tehty talkoita riihitetyn rukiin saamiseksi myytäväksi kotiseututyön hyväksi. Leikkuutalkoot onnistuivat hyvin, sään suosiessa tapahtumaa.

Airi Ruokonen