Tiistai-tarinat

Olen onnellinen, kun sain syntyä maalaislapseksi. Pienessä, rauhallisessa Hartikkalan kylässä lähellä Lappeenrantaa, olivat minun leikkipaikkojani metsät, niityt ja rannat. Myös laaja kotipiha ja leikkikavereiden pihat kuuluivat elinpiiriini. Olin rohkea tyttö, ja minulla oli kavereita joiden kanssa keksittiin kaikki mukavat leikit. Kouluun mennessäni sain lisää ystäviä. Olihan minulla toki myös sisaruksia, mutta usein olin liian pieni heidän leikkeihinsä. Olin sisarussarjan nuorin, ja minusta seuraavaan siskoon ylöspäin oli muutaman vuoden ikäero.

Salpausselkä kohosi korkeaksi harjuksi aivan kotimme vieressä. Niinpä mäenlaskupaikoista ei ollut puutetta. Harjun takana kulki rautatie. Harjun päällä kasvoi suuri petäjä, jonka paksut, alhaalla olevat oksat houkuttelivat kiipeämään puuhun. Isot pojat ja rohkeammat tytötkin näyttivät varmuuttaan kiipeilemisen jalossa taidossa. Me pienemmät katsoimme mallia ja kun ikää karttui, olimme valmiit valloittamaan petäjän kiipeilyn mestaruuden. Sieltä korkealta oli huikeat näkymät Saimaalle ja koko kylälle. Näistä kiipeilyistä ei pahemmin kotona puhuttu. Olisi saattanut tulla kiipeilykielto. Vaikka eipä meitä juuri vahdittu, ison perheen vanhemmilla oli muutakin tekemistä. Ja olimme oppineet olemaan sukkelia ja nokkelia seikkailuissamme, eikä onnettomuuksia sattunut.

Yksi mieluinen leikkimme oli juosta kilpaa harjun päälle ja radan varteen vilkuttamaan junankuljettajalle ja- lämmittäjälle. Samalla voi laskea pitkän tavarajunan vaunut. Sen aikaiset höyryveturit eivät järin huimaa vauhtia vetäneet vaunujaan, joten ehdimme hyvin kipaista radan varteen. Joka ylikäytävällä juna vislasi merkiksi, ja siitä kuulimme sen tulon jo kaukaa. Meidän kohdalla joku lapsirakas kuljettaja antoi ylimääräiset vihellykset, jopa kukon kiekumista matkien. Ja sepä oli mukavaa. Joskus satuttiin radan varteen samaan aikaan, kun resiina mennä körötti verkkaista vauhtiaan kiskoja pitkin. Ja eikös me tytöt uskallettu pyytää resiinan kyytiinkin.

Tämä oli tietysti kesähuvi. Talvella teimme sitten viereiselle salpausselän rinteelle, jota kutsuimme linjamäeksi, moninaiset mäenlaskupaikat. Siinä ei kasvanut puita. Ne oli kaadettu pois sähkölinjan tieltä. Rinne oli huimaavan jyrkkä pienen tytön silmissä, eikä se kovin pieneltä näyttänyt aikuisenakaan. Mäkeä laskettiin paperisäkillä, eihän siihen aikaan mitään pulkkia ollut. Mahakelkka oli kaikkien yhteinen, mutta ei sillä rohjennut linjamäestä laskea. Kun mäkeä oikein kauan laski, tuli uomasta kova. Usein säkki kostutettiin toiselta puolelta ja yöpakkanen jäädytti sen. Silloin vauhti oli riemullista. Laskiaisen aikaan huudettiin kuorossa: ”Pitkiä pellavia.” Kaikki naapurin lapset tulivat mäkeen. Isot pojat tekivät sen toiseen reunaan suksiladun ja näyttivät rohkeuttaan laskiessaan siitä alas. Muistan, että me tytötkin vähän isompina laskimme sitä jyrkkää rinnettä suksilla. Jos ei aina uskaltanut ihan ylhäältä, niin laskettiin puolivälistä. Oli tosi vaikeaa päästä laduille keskeltä mäkeä. Mutta harjoitus teki mestarin, ja pian viiletettiin rinne jo ylhäältä alas asti. Vauhti oli niin kova, että sukset luistivat aina Hartikan isännän pelloille saakka.

Isä teki meille pienemmille sukset aina itse. Hän oli taitava käsistään, ja veisteli milloin mitäkin tarve-esineitä. Sukset tervattiin ja kärjet kipristettiin saunassa, jossa oli kuumaa vettä padassa. Siinä kärkiä liotettiin, ja sen jälkeen ne laitettiin isän tekemään kipristystelineeseen. Siinä ne saivat olla niin kauan, että ehtivät taipua kippuralle. Kyllä oli sitten hienoa, kun suksen kärjet eivät töksähdelleet hiihtäessä. Tämä toimenpide piti sitten aika ajoin uusia. Siteitä ei tietenkään ollut, vaan hyvät nahkalenkit, jotka sai säätää töppösiin sopiviksi. Ja vielä punaisesta pyörän sisäkumista leikatut lenksukat kantapään taakse varmistamaan, että sukset pysyivät jalassa ylä- sekä alamäessäkin. Tällaisilla suksilla hiihdettiin koulun hiihtokilpailuissakin, ja monet olivat ne lusikat, jotka kilpailuista niiasin ja kannoin ylpeänä kotiin.

Hiihdon ja mäenlaskun ohella oli mieluinen leikki peuhata paksussa lumessa. Siihen aikaanhan oli talvisin aina paljon lunta. Naapuritalon pellon ojat olivat jännittäviä paikkoja, sinne kun sai kaivettua tosi syviä tunneleita. Pojat tekivät sinne kokonaisia onkalokaupunkeja. Koskaan ei tullut mieleen, että olisi vaarallista olla syvällä lumen alla romahdusvaaran takia. Onnettomuuksia ei onneksi sattunut. Välillä kiivettiin ojan vieressä olevan aidan päälle, ja sieltä hypättiin vauhdilla ojan pohjalle. Riemua riitti, eikä mielikuvitus tuntenut rajoja.

Kun äiti sitten iltahämärissä huuteli meitä sisään, ei ketään tarvinnut houkutella syömään äidin tekemää herne- tai lihasoppaa, puhumattakaan kokkelipiimästä ja ruisleivästä.

Pääsiäisen aikaan oli usein keväthankiaiset. Silloin lumi ei ollut vielä sulanut ja yöpakkanen kovetti lumiset pellot niin koviksi, että ne kantoivat jopa aikuisenkin painon. Kun aurinko paistoi eikä pakkanenkaan ei enää puraissut poskipäitä, otettiin sukset esille ja lähdettiin viilettämään pitkin isoja pellonselkiä. Hauskaa oli, ja pienemmätkin suksiniekat pärjäsivät isojen mukana.

Naapuritalon isäntä laittoi lapsille navetan ylisille pääsiäiskiikun. Pitkä, leveä lankku kiinnitettiin molemmista päistä roikkumaan kattoon köysien avulla. Siihen lankun päälle käytiin hajareisin istumaan ja pidettiin kiinni edessä istuvasta. Ensimmäinen ja viimeinen keinuja seisoivat lankun päissä ja antoivat vauhtia. Se oli jännää kyytiä. Joskus vähän pelottikin. Putoamisen varalta kiikun alla oli paksu kerros kuivia heiniä, joten pudotus ei olisi ollut kovin paha.

Kun sitten lumet sulivat, oli hauska aloittaa kesäleikit. Kouluikäiset lapset kirmaisivat pitkin metsiä ja niittyjä kuin vasikkalaumat. Olihan koulu loppunut, ja edessä oli kolmen kuukauden kesäloma. Meille tytöille kesäleikeistä mieluisimmat olivat kotileikit. Paras leikkitoverini oli naapurissa asuva Järvisen Eila. Yhdessä rakentelimme leikkikoteja lähimetsän puitten ja kivien juurille.

Ja näin syntyi metsäkoti. Ensin lakaistiin varpaluudalla puun alusta puhtaaksi neulasista. Sitten etsittiin sopivan kokoisia kiviä, joilla rajattiin kodin seinät. Sellainen paikka, jossa oli lähellä kivi tai kanto, oli suosittu. Kannosta tuli mainio pöytä. Nuket saivat sammalvuoteet, ja hellaksi saatettiin löytää puukuurista lankunkappale. Pellon oljista löytyneestä sinisestä savesta muotoilimme kattilat, lautaset ja kupit. Koristeeksi märkään saveen painoimme kukkasia. Niistä tuli hienoja pyhäastioita, ja ne säilyivät koko kesän, elleivät unohtuneet vesisateeseen. Monet herkkuruuat keitettiin ja savi- ja hiekkapullat paistettiin.

Näin leikittiin sulassa sovussa. Joskus tuli kyllä riitaa jostain asiasta, ja silloin saatettiin panna painiksikin. Mutta sopu syntyi nopeasti, ja taas olivat uudet leikit mielessä.

Isompien sisarusten ja kavereiden kanssa pelattiin hauskoja pelejä. Salpausselän harjun päällä oli mukava tasanne, jossa leikittiin maansaantileikkiä. Hartikan aholla oli taas hyvä pelata perspalloa ja sokkoleikkiä. Siihen aikaan lehmät ja hevoset laidunsivat metsissä ja ahoilla, ja niinpä ahot säilyivät avoimina eivätkä pusikoituneet. Sieltä löytyivät myös makeimmat mansikat. Tosin minä olin allerginen mansikoille, ja niinpä keräsin kuppitolkulla makoisia marjoja isälle. Hän osasi antaa parhaimmat kehut tytölleen.

Kittilän hyppääminen oli oikea taitolaji. Lentokone oli pienemmille helpoin laji, mutta kun siihen otti mukaan lintin, peli vaikeutui. Linttejä löydettiin milloin mistäkin mullan alta tai sokkelin vierustoilta. Ne olivat rikki menneitten astioiden palasia, ja niistä valittiin ne sileimmät ja kauneimmat. Joskus onnisti, kun löytyi kappale lautasen reunaa, jossa oli kukkasia. Aluksi heitettiin lintti ensimmäiseen ruutuun ja telkittiin yhdellä jalalla, mutta lentokoneen siivissä sai laittaa molemmat jalat maahan. Viimeisissä siivissä piti tehdä täyskäännös ja palata takaisin ja lintti piti noukkia mukaan horjahtamatta. Näin heitettiin linttiä ruutu ruudulta ja telkkimistä sai jatkaa, kunnes astui viivalle tai horjahti, ja jalka osui maahan. Isommat tytöt piirsivät tikulla tasaiseen maahan suuriakin hyppyruutuja, mutta niistä selvisivät palamatta vain taitavimmat.

Narua hypättiin ahkerasti niin koulun välitunneilla kuin kesälomallakin. Se oli mieluinen laji. Naruna oli paksu köysi. Pyörittäjät valittiin lukemalla jokin loru. Vieläkin on mielessä muutama vanha loru. Tässäpä yksi paljon käytetty: ”Ukko istui uunilla, pitkä piippu huulilla, kyseli talon ämmiltä, onko saunassa lämmintä, ei ole puita, onhan tuolla kalliolla vanhan koiran luita, puh, pah, pelistä pois.” Ja kehen se pois osui, joutui pyörittäjäksi. Kun hyppääjä paloi, tuli hänen vuoronsa mennä narun päähän. Oikein taitava hyppääjä saattoi välttää pyörittäjäksi joutumisen koko leikin ajan. Isommat opettivat pienempiä taitaviin hyppyihin. Kenellä oli pienet kengät jalassa, pystyi olemaan kauemmin palamatta. Minun isäni sanoi, että kengät kuluivat naruhyppelyssä liikaa. Usein täytyi totella häntä ja laittaa kumisaappaat jalkaan. Mutta eihän niillä ollut hyvä hypätä, ja paloja tuli paljon.

Pallopelit olivat vaikea laji, ainakin minulle. Pienellä pesäpallolla pelattiin seinäpalloa. Siitä eivät äiti ja isä pitäneet. He pelkäsivät ikkunoitten rikkoutumista, ehkä aiheellisestikin. Niinpä piti etsiä sellainen seinä, jossa ei ollut lähellä ikkunoita. Koulussa se oli pitkä ulkorakennuksen seinä, ja kotonani navetan ja kujasien lautaseinä. Pelissä pallo piti heittää seinään ja kopittaa se erilaisten temppujen kera. Sillä aikaa kun pallo oli ilmassa, täytyi ehtiä tekemään läpäytyksiä, pyörähdyksiä, hyppyjä ym. Jalan alta heitetty pallo oli vaikea saada osumaan seinään, ja huonolla tuurilla se saattoi osua kanssaleikkijöihin. Selin seinään heitettynä pallo meni usein sivu suun ja jopa katolle. No entäs ne pääkit? Siinä pallo heitettiin ensin ilmaan, ja se piti saada päällä pökäten osumaan seinään ja ottaa sitten kopiksi. Talon katon ylikin yritettiin palloa heittää. Jonkun täytyi mennä rakennuksen takapuolelle vastaanottamaan sitä. Oli arvoitus, mistä kohdasta pallo tuli kopitettavaksi.

Entäpä sitten pyöräilyn hyödyllinen taito. Nykyajan lapsiin verrattuna pyöräilyn opettelu oli huomattavasti haasteellisempaa. Ensinnäkin, kuten arvata saattaa, oli pyörien lukumäärä merkittävän alhainen. Monissa perheissä ei sellaista menopeliä ollut lainkaan. Minun perheelläni oli ainoastaan yksi pyörä, ja se oli isän. Siinä oli runko, niin kuin miesten pyörässä kuuluu ollakin. Meillä lapsilla oli kova halu oppia ajamaan pyörää. Niinpä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin opetella ajamaan sillä ainoalla, vaikkakin se oli vaikeaa. Kun rungon yli ei ylettynyt, kokeiltiin rungon ali polkemista. Usein kaaduttiin ja kolhuja tuli paljon, mutta sisu ja harjoitus teki tässäkin lajissa mestarin. En vielä tänä päivänäkään käsitä, miten sain itseni väännetyksi sellaiselle mutkalle, että polkeminen onnistui. Joskus noustiin veräjän päälle ja lähdettiin ajamaan rungon yli. Mutta se saattoi olla kivulias matka. Kun pyörä alkoi mutkittelemaan, täytyi käydä äkkiä pois sen päältä. Ja kuinkas kävikään? Se runko. Se satutti kipeästi tytön jalkoväliä. Myöhemmin ostettiin äidille naisten pyörä huutokaupasta, ja sillä ajo tuntuikin jo lastenleikiltä.

Äiti oli kova ompelemaan meille lapsille ja isällekin vaatteita. Näin säästettiin pitkä penni johonkin muuhun tarpeelliseen. Uusia kankaita ostettiin vain tosi tarpeeseen. Meille lapsille saatiin vaatekankaita purkamalla entisiä takkeja ja housuja, jotka olivat jo jääneet pieniksi tai muuten kuluneet. Niistä äiti otti käyttökelpoiset kappaleet, pesi ja silitti ja käänsi nurjan puolen oikeaksi. Ja kas kummaa. Uusi vaate näytti melkein kuin kaupasta ostetulta.

Minulla oli kova halu tehdä vaatteita nukeilleni. Joskus äidiltä löytyi ylimääräisiä tilkkuja ja lankaa, jota purettiin vanhoista ompeluksista. Uutta lankaa ei saanut tuhlata joutavuuksiin. Sitä äiti tarvitsi ommellessaan meille vaatteita. Ilmeisesti ompeluintoni oli kova, koska tilkut tuntuivat loppuvan. Muistan, kun kerran ompeluhalussani tahdoin tehdä nukelle housut. Äidillä ei ollut antaa niihin kangasta. Niinpä kekseliäänä tyttönä päätin etsiä itse tarvikkeet.
Aitan kaapissa säilytettiin perheen vaatteita. Luikahdin salaa vaatekaapille, ja kuinka ollakaan: löysin sieltä isän siniset raappahousut. Ne olivat pehmeää trikoota, ja vallan sopivaa kangasta tarkoitukseeni. Kaivoin taskusta sakset ja nyrhin toisen lahkeen polvesta poikki. Sitten työnsin housut muiden vaatteitten alle luullen, ettei äiti huomaisi mitään. Onnellisena ompelin nukelleni lämpimät housut, tosin salaa äidin silmiltä.

Seuraavana saunailtana äiti haki aitasta puhtaita vaatteita ja huomasi tekoseni. Hän oli kuin myrskyn merkki tullessaan sisälle muotopuolihousujen kanssa. Sain kuulla kunniani. En muista, seurasiko tästä tempusta selkäsauna. Paremmin muistan kuitenkin sen kirvelevän rangaistuksen, jonka äiti minulle langetti. Ompeleminen sai loppua siihen.

Tästä eteenpäin ryhdyin kaverini Eilan nukeille hoviompelijaksi. Käytössäni oli kauniita kankaanpaloja ja ihan oikeata suoraa rihmaa rullasta. Eilan pihassa oli suuri kivi, jonka taakse perustettiin ompelimo.

Hyvä leikkitoverini oli myös samalla luokalla oleva Riitta. Hän asui kodistani parin kilometrin päässä Saimaan rannalla. Riitan isällä oli nahkatehdas. Siellä parkittiin nahkoja, ja haju levisi laajalle alueelle.

Minun harras toiveeni oli saada oma leikkimökki. Isä sanoi aina, että ensi kesänä hankin lautoja Lamposaaresta ja teen mökin. Kuitenkin kesät kuluivat, eikä isä vain ryhtynyt rakennuspuuhiin. Mutta Riitallapa oli soma leikkimökki kotipihallaan. Sen nimi oli Ritvala Riitan isosiskon mukaan. Usein kävelin tuon parikilometrisen saadakseni leikkiä mökissä. Keräsin erilaisia ruokatarpeita keitoksiimme, ja toin ne paperipussissa tai esiliinan taskussa. Punamulta oli kovin kysyttyä ruoka-ainetta. Sitä sain Konnunsuon radan varresta käydessäni äidin kanssa siellä mustikassa ja lakkasuolla. Sinistä savea löytyi Turkian savikulpan reunoilta, ja siitä saatiin hyvää pullataikinaa.

Matka Riitalle ei ollut aina turvallinen. Piti kulkea meidän luokkalaisen Heimon kodin ohi. Hän oli ilkikurinen poika. Heillä oli usein kesävieraana helsinkiläisiä sukulaispoikia, ja näiden kanssa yhdessä he kiusasivat minua kun kuljin ohi. Kiviä lenteli perääni ja samalla huudeltiin rumia. Ennen Heimon kotia oli vanha riihi. Sen takaa oli hyvä kurkkia, näkyikö poikia missään. Jos reitti oli selvä, pistin juoksuksi ja ohitin vauhdilla tuon vaarallisen paikan. Tämäkään ei pitänyt minua pois Riitalta, niin mieluisia olivat leikkimökkileikit.

Nahkatehtaan laituri oli myös hyvä uintipaikka. Siinä oli syvää vettä. Mutta ei hätää. Opin jo kuusivuotiaana uimaan. Viereisellä Hiekkaniemen rannalla oli kuitenkin hauskempi pulikoida. Se oli turvallinen ranta, koska matalaa rantaa riitti pitkälle. Uintimatka oli pitkä, mutta kävelemisen arvoinen. Rannalla vietettiin monta tuntia ja kilpailtiin, kuka ui eniten. Hiekkalinnat ja muut rakennelmat rannalla vetivät puoleensa. Silloin kun isosiskot olivat mukana, ei äidinkään tarvinnut olla huolissaan.

Näin kului pienen koululaisen kesäloma. Olihan se hienoa, kun sai nauttia kokonaista kolme kuukautta kesän riemuista. Tosin loma ei ollut pelkkää leikkiä. Töitäkin piti tehdä äidin apuna. Isossa perheessä jokaisella oli työtehtäviä. Mutta ne tehtiin yhdessä sisarusten ja äidin kanssa, ja ne kuuluivat luonnollisena osana elämään. Tuntuu, että lapsuusvuosia oli paljon enemmän kuin nykyajan lapsilla.