Tiistai-tarinat

Ruokolahti-talolla Ruokolahti-Seuran Tiistai-tarinat tiistaisin tuttuun tapaan klo 14. Tarinat alkavat ti 9.6. 26 klo 14. Osoite Kappelitie 2, 56100 Ruokolahti

Tiistai-tarinat

Tiistai-tarinat 2026

9.6. Hammarénin esi-isien pitkä marssi Ruokolahdelle, Reijo Moilanen

16.6. Sotahaukkoja ja rauhankyyhkyjä, ilmailua Immolassa, Erkki Huhtanen

23.6. Kotikunnan Kahdet Kasvot -kirjan julkistaminen, kiitos Harri Tonderin kotiseututyölle, Ruokolahti-Seura

30.6. Puu ui Iijoessa, Juha Poussu

7.7. Kesämyrskyjä Ruokolahdella, Edith Teräväinen

14.7. Entisajan lastenleikkejä, Leila Tammisto-Tahkokallio

21.7. Tarinoita laulujen takaa, Tuija Rantalainen

28.7. Äyräpäästä Eräjärvelle 13.3.1940 ja kesä 1940 Eräjärvellä, Martti Monto

4.8. Vyölliset ja helmukset, kansallispukunäyttely museossa, Airi Ruokonen

11.8. Yhteislauluja kotiseudusta ja isänmaasta, säestäjänä Pauli Peltonen

18.8. Runotilaisuus, omia toiverunoja

Vapaa pääsy

Tarinoihin pääsee osallistumaan ilman pääsymaksua.

Tarjoilu

Tarinoita ennen tai niiden jälkeen voi nauttia päiväkahvit Ruokolahti-talon kahvilassa.

Tiedustelut

[email protected] tai 050 491 7957

Sivén-Susitaival-suvun vaiheista Ruokolahdella

Heinäkuun ensimmäisten Tiistai-tarinoiden aikana tupa oli tupaten täynnä väkeä kuuntelemassa Martti Susitaipaleen alustusta sukunsa vaiheista Ruokolahdella. Paikallinen historia kiinnostaa. Kuvassa oikealla Alatalo talviasussaan Erähiihdon aikaan.

Suvun sukunimi oli alkuaan Sivén, mutta Paavo päätti muuttaa nimen suomalaiseksi. Erään tarinan mukaan tämä tapahtui vuonna 1927 Paavon toimiessa sotilaiden kouluttajana Tuusulassa. Paavo vei joukkojaan kirkkoon, mutta ruotsinkieliset eivät halunneet osallistua suomenkieliseen jumalanpalvelukseen. Moisesta kieliriidasta suivaantuneena Paavo päätti muuttaa nimensä suomenkieliseksi. Tarina kertoo, että Ruokolahdella olisi ollut kangas, jota kutsutiin susitaipaleeksi. Tästä Paavo keksi itselleen ja jälkipolvilleen uuden sukunimen, Susitaival.

Martti Susitaival aloitti esityksensä sukutaululla. Taulussa näkyi paikallisesti tuttuja nimiä; Gadd, Lagerblad, Blomstedt, Zitting. Sivénin suvun vaiheet Ruokolahdella alkoivat Ossi Sivénistä, joka oli lääkäri ja sortokauden aktivisti. Hän toimi Ruokolahden kunnanlääkärinä 1897-1898. Ossi siirtyi Helsinkiin kammion sairaalan ylilääkäriksi, oli myös sairaalan omistaja. Hän toimi Jääkäripataljoona 27:n ylilääkärinä ja puolustusvoimien ensimmäisenä ylilääkärinä.

Ossi Sivénin isäpuoli Alfred Lindeqvist toimi Jääsken kihlakunnantuomarina. Hän hankki Joutsenosta Pellisenrannnan hovin, jossa Sivénin perhe vieraili. Ossi Sivén viihtyi Saimaan maisemissa ja hankki perheelleen Leiniäisen rappiotilan Haloniemestä. Ensimmäiseksi valmistui ns. tilanhoitajan talo, seuraavaksi tilalle rakennettiin agronomi Gunnar Lindeqvistin piirtämät talli, sikala, kanala ja sauna. Tilan kokoa kasvatettiin vielä ostamalla lisää maita naapureilta. Ylätalo valmistui v. 1900 ja Alatalo vuonna 1905. Ylätalo on nykyisin yksityisomistuksessa ja Alatalon omistaa Imatran Reserviupseerikerho. Pirttikallion tilan Sivén myi ystävälleen hovioikeudenneuvos Uno Gaddille. Pirttikallio on edelleen Gaddin suvun omistuksessa.

Vapaussodan jälkeen markan arvon heiketessä Ossi Sivénin ulkomaiset velat kymmenkertaistuivat. Haloniemen tila myytiin Ruokolahden kunnalle. Kunta myi tilan edelleen, mutta kauppa ei ollut onnistunut. Tarina kertoo, että ostaja oli juoppo, joka myi osan alueesta maanviljelijä Kinnille. Alatalo oli Kurt Buchin omistuksessa, kunnes hän myi sen Reserviupseerikerholle v. 1955.

Elämää Haloniemessä

Sivénin pojat Bobi ja Paavo viettivät kesiään Haloniemessä kalastaen ja metsästäen. Lähialueen nuoria kokoontui tanssiaisiin Haloniemeen ja lähialueen kartanoihin. Veneretket kuuivat kesän ohjelmaan ja samoin tenniksen pelaaminen.

Sivénin veljekset omaksuivat isänsä Ossin aktivistiset aatteet. Ossin ollessa Haloniemessä, salossa liehui punakeltainen leijonalippu. Ossi joutui pakenemaan keväällä 1917 Ruotsiin ja sieltä edelleen Libauhun. Paavo järjesteli jääkäreiden etappireittejä. Santarmit tekivät kotietsintöjä Haloniemessä.

Merkittävä tapahtuma oli elokuussa 1917 Ruokolahdella järjestetty kansalaiskokous, jonka Emil ja Eino Zitting sekä Bobi Sivén järjestivät. Paikalla oli noin kaksituhatta itsenäisyydestä kiinnostunutta osallistujaa. Kokouksen tarkoituksena oli lähettää sähkösanoma eduskunnalle, jotta se edistäisi maan itsenäistymistä.

Sivénin veljekset

Hans Håkon Christian, eli Bobi Sivén oli henkeen ja vereen Suomen itsenäistymisen ja heimoaatteen kannattaja. Toimiessaan Porajärven nimismiehenä Bobi ampui itsensä, kun Tarton rauhan yhteydessä alue luovutettiin Neuvosto-Venäjälle. Ruokolahden kotiseutumuseossa on esillä yksi kolmesta Alpo Sailon valmistamasta Sivénin kuolinnaamiosta.

Paavo oli yhdessä veljensä kanssa ensimmäisiä partiolaisia Suomessa. Hän oli Isänmaallisen Kansanliikkeen aktiivi ja toimi kansanedustajana vuosina 1930–1940. Talvisodassa hän toimi ryhmä Suden komentajana. Välirauhan aikana Paavo toimi 10. Prikaatin II pataljoonan komentajana ja jatkosodassa JR 29 ja Äänisen rannikkoprikaatin komentajana. Sodan jälkeen Paavo Susitaival ryhtyi lehtimieheksi ja kirjailijaksi. Vuonna 1896 syntynyt Paavo asui Lappeenrannassa ja kuoltuaan v. 1993 hänet on siunattu Ruokolahden vanhalle hautausmaalle.

Paikallista historiaa

Tarinatuokiossa aihe kiinnosti, saimme kuulla monia kysymyksiä ja kommentteja. Moni oli tavannut Paavon ja oli hänestä omakohtaisia muistoja.

Eräs paikalla ollut muisteli olleensa Torsten Gummeruksen hautajaisissa, joihin Paavo Susitaival osallistui. Tämä oli pitänyt muistotilaisuudessa hyvän puheen muistellen edesmenneen ja hänen yhteisiä poikavuosien harrastuksia. Pojat olivat vesitelleet puisia pyssyjä, joilla tulevat Suojeluskunnan vastuunkantajat harjoittelivat ampumista. AR

Hilja Valtonen, kirjailija ja naisasianainen

Tiistai-tarinat 10.6. aiheena oli Hilja Valtonen. Heinävedellä vuonna 1897 syntynyt Hilja oli omaa sukua Kurki. Hänen isänsä oli kansakoulunopettaja. Painosten kuningatar kuoli vuonna 1988 Imatralla.

Ylioppilaaksi Hilja valmistui vuonna 1919 Kuopion yhteiskoulusta. Kansakoulunopettajan tutkinnon hän suoritti seuraavana vuonna Kajaanin seminaarissa, samalla kurssilla opiskeli Kosti Valtonen, josta tuli Hiljan puoliso. Vuonna 1922 alkoi yhteinen elämäntaival ja ensimmäinen yhteinen työpaikka oli Parikkalan Poutalassa.

Hilja kirjoitti runoja jo koulutyttönä ollessaan. Rehtori Lounasheimo oli todennut, että anna sinä sen Pegasos-raukan olla rääkkäämättä. Et sinä kuitenkaan itseäsi kirjoittamalla elätä. Tämä jäi kirjailijan mieleen ja juuri sen takia hän säilytti opettajan virkansa, vaikka kustantajakin olisi halunnut hänen kirjoittavan päätoimisesti.

Hilja toimi kansakoulunopettajana Karijoella, Parikkalassa ja Ruokolahdella 1929–1947, sen jälkeen Imatralla, kun Imatra erosi itsenäiseksi kauppalaksi.

Kirjoittamisesta kiinnostunut nuori opettaja sairastui keuhkotuberkuloosiin. Toipumisaikana hänellä oli aikaa kirjoittaa, syntyi ensimmäinen romaani Nuoren opettajattaren varaventtiili. Kirja julkaistiin v. 1926. ”Ajattelin ensin kirjoittaa sen tyttönimelläni, koska se oli kuuluisampi kuin mieheni Kosti Valtosen nimi. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos saan kirjailijana selkääni, on parempi, etteivät ihmiset anna haukkuja aivan tutulle ihmiselle.”

Romaani sai hyvän vastaanoton, Hilja rohkaistui kirjoittamaan lisää. Hän ei halunnut jäädä kokoaikaiseksi kirjailijaksi, vaan kirjoitti opettajan työn ohessa. Romaaneja syntyi noin 20, näytelmiä ja novelleja yhteensä noin 30. Hiljaa kutsuttiin painosten herrattareksi. Kirjojen päähenkilöt olivat toimeliaita ja sanavalmiita naisia. Hilja puuttui moniin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, erityisesti naisen asemasta silloisessa yhteiskunnassa. Esim. avioliittolaki alisti naisen miehen alamaiseksi, kunnes uusi, tammikuussa 1930 voimaan astunut avioliittolaki paransi naisen asemaa. Laki kumosi vuodelta 1734 olevan lain ja vuonna 1889 säädetyn lain, jossa säädettiin aviopuolisoiden omaisuus- ja velkasuhteista.

Valtoset muuttivat Ruokolahdelle (Imatralle v. 1929). Molemmat olivat mukana kunnanvaltuutettuina. Koti Karjaportinkadulle valmistui v. 1949. Linnalan koulusta tuli avioparin yhteinen työpaikka 35 vuoden ajaksi. Tästä ajasta Kosti toimi 21 vuotta koulunjohtajana.

Karjalaisuus oli Hiljalle ja Kostille sydämen asia, vaikka he eivät olleet syntyperältään karjalaisia. Pariskunta toimi Imatran Kotiseutuyhdistyksessä sekä Kanta-Imatra seurassa niin kauan kuin voimia riitti. Karjalainen kotitalo on esimerkki yhteistyöstä, jossa Hiljalla ja Kostilla on merkittävä osuus. Hilja kirjoitti näytelmän Häät nousoot, joka kertoi karjalaisista huntuhäistä. Hiljalle myönnettiin kotiseutuneuvoksen arvonimi.

Hilja kirjoitti kaikki teoksensa käsin. Hän ei edes omistanut kirjoituskonetta. Hilja kirjoitti teoksensa opettajan toimen ohella. Joskus hän piti virkavapaata puhtaaksikirjoittamista varten. Hilja piti itseään naisasianaisena.

Hilja on yksi Kirjailijayhdistys Paltan perustajista. Kymenläänin Kirjailijayhdistys perustettiin v. 1963.

Avioliitto päättyi lähes 60 vuoden jälkeen Kostin kuolemaan v. 1982. Hilja kuoli kuusi vuotta myöhemmin.

Luottamustoimista

Ennen Imatran itsenäistymistä Ruokolahdesta, Hilja ehti toimia Ruokolahden kunnanvaltuutettuna 10 vuoden ajan. Hän jatkoi valtuutettuna Imatralla. Puutarhanhoito oli Hiljan rakas harrastus kotiseututyön ohella. Hän oli perustamassa Naisopettaja-lehteä ja toimi sen päätoimittajana. Sittemmin lehdestä tuli nimeltään Opetustyö

Imatran Inkerit

Imatran Nuorkauppakamari ryhtyi valitsemaan Imatran Inkerin vuonna 1970. Ensimmäisen Inkerin valinta ei tuottanut vaikeuksia, sillä Hilja Valtonen oli tehnyt Imatraa tunnetuksi ja toiminut oman kotipaikkakunnan hyväksi monilla eri tavoilla. Inkerille tehdään omalla nimellä varustettu koru koskiuomasta valitusta kivestä. Inkerin asuksi valittiin valkoinen pusero ja feresi, esiliina sekä Eeva-Leena Uosukaisen suunnittelema punapoiminnalla koristettu huivi.

Hilja osallistui Inkeri aikanaan moniin tilaisuuksiin, joissa hän toimi järjestäjänä tai juontajana. Kotiseutunsa asiaa hän ajoi intohimoisesti. Esimerkkinä tästä Karjalainen kotitalo Vuoksen varrella, joka siirtyi myöhemmin kaupungin omistukseen. Valtionhotellin jouluvieraille Hilja kertoili joulutarinoita, eikä suostunut puhumaan mikrofoniin. Yleisö kuuli kyllä, sillä niin innostavia olivat Hiljan tarinat.

Omassa hyllyssä

Omasta kirjahyllystäni löytyy kolme Hilja Valtosen kirjoittamaa kirjaa: Romaani Kilroy sen teki vuodelta 1947, romaani Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa vuodelta 1960 ja Ruskapäiviä, jossa on kirjailijan omistuskirjoitus ja päiväys 19/10 1975. Otavan kustantama kirja oli juuri ilmestynyt. Kaikki kolme ovat Otavan julkaisemia.

Elokuvat

Hilja Valtosen romaaneista on tehty lukuisia elokuvia. Tämän vuoden puolella Yle on esittänyt ainakin kaksi Valtos-elokuvaa, jotka olen nähnyt. Valentin Vaalan ohjaama Vaimoke, jossa lukkarin tytär ilmoittaa menevänsä naimisiin ensimmäisen vastaan tulevan miehen kanssa. Kirstin (Ansa Ikonen) koulunkäynti oli venynyt, hän kävi vielä 20-vuotiaana keskikoulua. Vastaan tullut mies oli Tauno Palon esittämä varakas herrasmies. Heidät vihittiin avioliittoon, kuten luvattu oli. Vuonna 1936 valmistunut elokuva on täynnä hauskoja käänteitä. Kiinnostavaa oli nuoren parin vierailu Viipurissa, josta pääsi näkemään kaupunkia ennen sodan tuhoja. ”Ei ole mieskupparia, eikä naislukkaria.”

Markan tähden elokuvaan on käsikirjoituksen tehnyt Ilmari Unho. Elokuva on filmattu v. 1938 Siinä nähdään väärinkäsityksiä, sekaannuksia, romansseja sekä kommelluksia. Tapahtumat sijoittuvat Hankoon, jossa on joukko lomalaisia, köyhiä ja varakkaita. Pääosissa näyttelevät Uuno Laakso, Birgit Kronström, Irma Seikkula ja Salli Karuna. Paljon sitä ihminen tekee markan tähden.

Teatteriesitys

Lappeenrannan kaupunginteatteri ja Teatteri Imatra ovat yhteistyössä tuoneet teatteriin Hiljan elämästä kertovan fiktiivisen teoksen Hiljan päivät. Käsikirjoituksen on tehnyt Asta Honkamaa, ohjaus on Maia Häklin. Hiljaa esittävät Anna-Kaisa Makkonen ja Ulla-Maija Järnstedt, Kostin rooleissa ovat Eppu Pastinen ja Marko Kurikka. Uutisvuoksen toimittaja Aida Piirainen toteaa: Hilja antaa esimerkin naisesta, joka ei alistu tapojen ja tottumusten alle vaan vaatii rohkeasti tilaa itselleen. (UV 21.2.2025)

Esityksen pääsee näkemään Teatteri Imatrassa syksyn aikana.

Hilja Valtonen on jatkanut Minna Canthin aloittamaa naisen aseman parantamista. Meidän tämän päivän naisten on vaikea edes kuvitella, minkälaista oli elää ensin isän ja sitten puolison vallan alla.

Kiitos Hiljalle monista viihdyttävistä lukuhetkistä ja hauskoista elokuvista sekä teatteriesityksistä. AR

Lähteet: Suomen sana, kansalliskirjastomme valiolukemisto, O. J. Tuulio – Lauri Viita, WSOY 1966

Toivo Suikki, Ihmisiä Vuosia Tapahtumia, omakustanne

Muistojen mosaiikkia Imatralta, Kanta-Imatran seuran julkaisu n:o 6, 1991

Imatran Inkerit 40 vuotta, 2010

Lehtiartikkeli Karjala 4.5.2017 Aikansa naistenviihteen kuningatar

Wikipedia

Mummon pelargonia ja muita entisajan huonekasveja

Kesäkuun viimeisissä Tiistai-tarinoissa Pia Suutari kertoi sanoin ja kuvin entisajan huonekasveista. Paikalla oli 41 aiheesta kiinnostunutta kuulijaa. Suomessa on huonekasveja kasvatettu jo usean vuosisadan ajan. Eri aikakausina suosikkikasvit ovat vaihdelleet. 1800-luvulla olivat suuret palmukasvit suosittuja.

Vähitellen kasvivalikoima monipuolistui. Ikkunalaudat täyttyivät monenlaisista kukista ja ohikulkijat pääsivät ihastelemaan niitä ulkoapäin. Kukkia vaalittiin monin eri tavoin. Kasvit vietiin viileään kellariin lepoajaksi, kesäksi ulos pihamaalle. Iso posliinikukka oli kuitenkin kasvi, joka sai olla paikoillaan. Sehän kasvoi suureksi levittäen kasvustonsa laajalle alueelle pitkin seiniä.

Tunnettuja sisäkasvien kasvattajia olivat Fredrika Runeberg ja Ferdinand von Wright. Fredrikalla oli erityinen kukkahuone ja Ferdinandilla puolestaan kasvihuone, jossa hän kasvatti muun muassa viikunoita. Fredrika kuljetti kasveja mukanaan saareen kesän ajaksi, syksyllä kukat tuotiin takaisin kotiin hyvin hoidettuina. Wrightin maaluksissa on nähtävissä ainakin kiinanruusu ja nukkumaija.

Vähitellen kukkien kasvatus laajeni myös rahvaan pariin. ensimmäinen puutarhakoulu perustettiin Kupittaalle 1841 ja 1870-luvulla Suomeen ilmestyivät ensimmäiset kukkakaupat. Kukkia ja kasveja vaihdettiin ja jaettiin. Näin huonekasvien harrastaminen laajeni yhä useampaan kotiin.

Kiinnostava aihe viritti keskustelua. Eräs kuulija antoi äitinsä antaman ohjeen, jonka mukaan kanankakka kasvattaa ja hevonlanta kukittaa. Jälkimmäistäkin löytyy rakeisena puutarhamyymälöistä. Toinen paikalla ollut kertoi, että aikanaan kukkia varten otettiin multaa lepän ja katajan juurelta. Näitä kahta multaa sekoitettiin keskenään, jotta saatiin kukille sopiva koostumus. Pia Suutari neuvoi pitämään hyvää huolta vanhoista maatiaskasveista, kuten amarylliksestä ja pelargoniasta. Ne ovat kestäviä ja ovat sopeutuneet hyvin suomalaiseen kotiin. AR

Kliivia kuvattu Kasvitieteellisessä puutarhassa.

Jääkärihaudat ja muistomerkit Etelä-Karjalassa

Mika Albertsson kertoi Tiistai-tarinoissa maakunnassa olevista jääkäreiden haudoista sekä jääkäreille pystytetyistä muistomerkeistä. Paikalla oli 40 asiasta kiinnostunutta kuulijaa. Albertsson kertoi lyhyesti myös työn alla olevasta Ruokolahden sankarivainajien kirjasta. Hän on saanut aineistoa kasaan, kirjan runko on valmiina. Hän kaipaa lisää kuvia, myös tarinat kaatuneista ovat tervetulleita.

Albertsson kertasi vapaussotaan liittyvää historiaa todeten, että Ruokolahdella jääkäreiden värvääminen oli aktiivista. Kiitos siitä kuuluu Paavo Susitaipaleelle, joka vaikutti Ruokolahdella. Jääkäreiden tavoite oli päästä irti Venäjästä ja saada maahan oma armeija.

Aluksi sotilaskoulutukseen Saksaan osallistui ylioppilaita, mutta toiminta laajeni kaikkiin kansanryhmiin. Tornion kautta sotilaskoulutukseen matkustaneet miehet muodostivat Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27. Toiminta naamioitiin aluksi partiotoiminnaksi ja puvustuskin oli sen mukainen. Puku muuttui kenttävihreäksi ja miehet olivat jääkäreitä. Koulutus tapahtui Lockstedtissä vuosina 1915 – 1918.

Saksassa suomalaisia jääkäreitä arvostettiin, he osasivat ampua ja he olivat toiminnassaan käytännön miehiä, totesi Albertsson. Koulutus oli kovaa, ruoka huonoa ja koti-ikävä vaivasi ajoittain. Jääkärit saivat rintamakokemusta Riianlahdella ja Misse-joella. Taisteluissa haavoittui ja kaatui suomalaisia jääkäreitä. Pääosa jääkäreistä saapui Suomeen Vaasan kautta alkuvuodesta 1918 maan ollessa sisällissodassa.

Etelä-Karjalassa on kahdenkymmenen jääkärin hauta, tai nimi on kaiverrettu yhteiseen muistomerkkiin. Ruokolahdella hautakivi tai nimi muistopatsaassa on jääkäreillä Väinö Johansson, Erkki Mustonen, Auno Torri ja Sulo Vireoja.

Luumäen Taavetissa on jääkärien muistomerkki, jossa nimi Lauri Pelkonen. Joutsenon Karsturannassa on muistomerkki taistelussa kaatuneen Kaarlo Armas Sthålbergin muistoksi. Hän kuoli Joutsenon valtauksen yhteydessä ja hänet on haudattu Helsingin uudelle hautausmaalle.

Albertsson kertoi myös jääkärien toiminnasta kertovista kahdesta elokuvasta sekä Jean Sibeliuksen säveltämästä Jääkärinmarssista, jonka sanoitti jääkäri Heikki Nurmio. Jääkärien taisteluista on kulunut jo yli sata vuotta, mutta Mika Albertssonin mielestä heidän työtään ei saa unohtaa. Ensi syksynä hänet on kutsuttu kolmeen kouluun kertomaan viime sotien sankarivainajista, emme saa unohtaa itsenäisyytemme hintaa.

Albertssonin esitys kirvoitti monia kysymyksiä ja kommentteja. Osa ruokolahtelaisista jääkäreistä lepää Imatran sankarihaudoissa. Imatrahan oli tuohon aikaan osa Ruokolahtea. Seurakunnat huolehtivat jääkäreiden haudoista, meillä on mahdollisuus tutustua hautoihin, joissa on Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n kunniamerkki. AR

Heinäkuun viimeisessä Tiistai-tarinoissa Enni Laakio kertoi Hännilän Kaiku -nimisen lehden tarinan. Suomen historiaa opiskeleva Enni Laakio on tehnyt opinnäytetyönsä tästä nuorisoseuralehdestä. Enni kertoi kiinnostuksen historiaan syntyneen jo lapsena, kun hän tutkaili isoisänsä Antti Teräväisen valokuva-albumeita. Saatuaan käsiinsä kokoelmateoksen Hännilän Kaiku -lehden numeroista, tekstit veivät mennessään, sanoi Enni Laakio.

Enni valokuvasi käsin kirjoitetut lehdet ja muokkasi tekstit tietokoneella paremmin luettavaan muotoon. Viime vuoden puolella Laakio anoi Ruokolahti-Seuralta stipendiä tehdäkseen tutkimuksistaan kirjan. Stipendin saatuaan hän ryhtyi työstämään sitä. Nyt kirja on valmis ja sitä on myynnissä 20 euron hintaan. – Toivon, että kirja herättää kiinnostusta, sanoi maisteriopintojensa loppusuoralla oleva Enni. Kirjaa voi ostaa suoraan tekijältä osoitteesta [email protected], Ruokolahti-Seuralla on myös pieni erä kirjaa myytävänä.

Esityksessään Enni Laakio kertoi vuonna 1914 perustetusta Hännilän nuorisoseurasta ja sen julkaisemasta lehdestä Hännilän Kaiku. Seuraavana vuonna nuorisoseurassa oli jo 65 jäsentä. Seura järjesti kokouksia, iltamia, urheilutilaisuuksia, voimistelua, näytelmä- sekä kurssitoimintaa. Lehteen sai kirjoittaa kuka vaan, mutta käytännössä lehtien sisältö oli pääasiassa kuuden miehen vastuulla. Nämä miehet olivat Antti Rossi, Juho Sikiö, Antti Hänninen, Uuno Hanski ja Toivo Puolakka.

Hännilän nuorisoseura ja sen lehti omaksuivat Etelä-Pohjanmaalla perustetun nuorisoseuraliikkeen arvot, jotka nojasivat maaseudun väestön sivistämiseen. Perustajan Santeri Alkion arvopohja oli valettu kristillisyyteen, isänmaallisuuteen ja siveellisyyteen. Sivistyksen lisäämiseksi Soinilan koululle perustettiin lainakirjasto. Kylän asukkaat tilasivat myös sanomalehtiä, joiden kautta saatiin tietoa maailman menosta.

Viime vuosisadan alkupuolella maamme oli osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa. Kansalaisilla oli kuitenkin halu edistää suomen kielen käyttöä ja rakentaa suomalaista identiteettiä. Syntyi halu päästä eroon venäläisestä hallinnosta ja sotilaista. Vuoden 1917 aikana tilanteet alkoivat kärjistyä ja seuraavan vuoden alkupuolella syttyi kansalaissota. Tämä aiheutti ristivetoa myös Hännilässä, jossa osa kuului valkoisiin suojeluskuntalaisiin, osa oli punaisten puolella. Laakion mukaan vuodet 1917 ja 1918 olivat vedenjakajia nuorisoseuratyössä. Venäläiset saatiin karkotettua maasta ja Suomi sai pitää vasta julistetun itsenäisyytensä. Sodan jälkeen oli aika käsitellä menneitä tapahtumia myös Hännilässä.

Noin neljä lehteä vuodessa ilmestynyt lehti Hännilän Kaiku lakkasi ilmestymästä vuonna 1922. Käsin kirjoitettua lehteä tehtiin kutakin yksi kappale. Lehdestä on otettu kopioita vuonna 1971, nämä ovat edelleen tallessa Veikko Nenosen perikunnalla. AR

Hännilän Kaiku -lehti ilmestyi vuodesta 1914 vuoteen 1922

Tarinoissa aiheena huuliharppu

Kimmo Hyvärinen Lappeenrannasta kertoi sanoin ja sävelin huuliharpun historiasta ja sen erilaisista soittotavoista. Kimmo on kansanpelimanni jo kolmannessa polvessa. Hänen isoisänsä soitti aikanaan useampaa soitinta ja Taisto-isä hallitsi hanurin ja myös huuliharpun soiton.
Joulukuussa 2020 Kimmolle heräsi ajatus ryhtyä jatkamaan suvun perinnettä pelimannina. Kimmo kertoi, että perinteinen pelimannityylinen huuliharpun soittaminen kumpuaa 1900-luvun alkupuolelta. Huuliharppu on kansansoitin, jonka ääni saadaan syntymään kielen ja suun avulla. Sota-aikana puolustushallinto toimitti 500 huuliharppua rintamalle. Soitin oli pienikokoinen ja sitä pystyi soittamaan korsuissa, junissa ja siellä, missä sotilaita kokoontui. Sodan päätyttyä soittotaito soittimineen levisi eri puolille Suomea. Jokaisella soittajalla on omanlaisensa tyyli soittaa, kertoi Kimmo.
Huuliharpun soittaminen on katoavaa kansanperinnettä. Kesäkuussa 2023 Suomen Huuliharpistit ry esitti Kansanmusiikkiliitolle pelimannityylisen soiton lisäämistä Unescon kansallisen elävän perinnön luetteloon. Saman vuoden lokakuussa soitto hyväksyttiin listalle. Harrastajia ei ole kovin paljon ja keski-ikä on korkea. Toivotaan, että uusia harrastajia ilmaantuu.
Huuliharppua soitetaan puhaltamalla ja imemällä yhteen kapeaan aukkoon kerrallaan. Kieli on kiinni harpun listassa ja suunpielet ovat soitossa mukana. Kimmolla oli mukanaan tusinan verran soittimia. Kymmenkuntaa hän ehti esityksen aikana soittaa. Yhdessä harpussa on yksi sävellaji, joten joissain kappaleissa joutuu vaihtamaan soitinta. On olemassa myös kääntöharppu, jossa puolta kääntämällä voi vaihtaa sävellajia.
Kimmolla on palo soittamiseen. Hän osallistui kesäkuussa Pärnussa pidettyihin festivaaleihin kilpailumielessä. Hän osallistuu yhdessä Antti Taipaleen kanssa yhteislaulutilaisuuksien säestämiseen Lappeenrannassa. Lauantaina 9.8. Lappeenrannan kauppatorilla kello 10 esiintyy kuuden soittajan huuliharppuorkesteri säestäjineen.
Tiistainen tapahtuma ei ollut pelkkä tarinatuokio, vaan korkealaatuinen konsertti, kuten eräs paikalla olleista totesi. Soittamisen lisäksi Kimmolla oli sana hallussa. Hauskat välirepliikit ryydittivät tilaisuutta. Kiva, jos yleisö tuntee kappaleen, jos ei tunne, se on oma sävellys, veisteli Kimmo. Saimme kuulla monta tuttua kappaletta Saimaanrannan laulusta Tiskarin polkkaan. Yleisö sai laulaa mukana tilaisuuden lopussa, kun huuliharpusta helähti Maamme-laulu. Yleisön toivomus oli, että kuulisimme Kimmon
soittoa muulloinkin. AR

Lisää otsikkotekstisi tähän

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.